Kadonnut aarre metsän syvyyksissä
Syksyinen metsä oli verhoutunut pimeään ja sumuiseen hiljaisuuteen. Puut seisoivat kuin mustat varjot, ja niiden oksat kuiskivat tuulen mukana salaisuuksia, joita vain metsän eläimet saattoivat kuulla. Täällä, syvällä metsän sydämessä, piilossa ihmisten katseilta, oli jotakin, joka oli jäänyt unohduksiin – kadonnut aarre, jonka tarina oli jäänyt vain muistoihin.
Kaukana kaupungin valojen hälinästä, nuori nainen nimeltä Aino oli kulkenut metsän polkua. Hän oli kuullut huhuja aarteesta, joka oli piilotettu vuosisatoja sitten. Tarinat kertoivat, että aarre oli täynnä kultakolikoita, jalokiviä ja muinaista viisautta, mutta se oli myös kirous, joka toi mukanaan onnettomuutta sen löytäjälle. Aino ei ollut uskonut tarinoihin, mutta uteliaisuus ja seikkailuhenki vetivät häntä syvemmälle metsään.
Metsä muuttui yhä synkemmäksi, ja pian Aino huomasi, että hän ei ollut yksin. Hänen ympärillään oli outoja ääniä, kuin joku olisi seurannut häntä. Hän pysähtyi ja käänsi päätään, mutta näki vain pimeyden. Kun hän jatkoi matkaansa, hänen sydämensä sykki hurjasti. Hän ei voinut paeta tunnetta, että jotakin pahaa oli tulossa.
Lopulta Aino saapui suurelle, ikivanhalle puulle, joka näytti olevan metsän sydän. Sen juuret kietoutuivat maahan kuin käärmeet, ja oksat levittäytyivät taivasta kohti, kuin yrittäen tavoittaa jotain ylimaallista. Aino tunsi, että aarre oli lähellä. Hän kyykistyi juurien viereen ja alkoi kaivaa maata käsillään. Jokainen hiekka- ja savikasa sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Yhtäkkiä hänen kätensä osui johonkin kovaan. Hän kaivoi lisää, kunnes paljasti vanhan, ruostuneen laatikon. Aino avasi sen varovasti, ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Laatikkokin oli täynnä kultakolikoita ja jalokiviä, mutta sen keskellä oli vanha, kulunut kirja. Sen sivuilla oli outoja merkkejä ja loitsuja, jotka näyttivät olevan kadonneen sivilisaation jäljiltä.
Mutta samalla kun Aino tunsi voitonriemua, metsän äänet muuttuivat uhkaaviksi. Hän huomasi, että puun juurista alkoi nousta tummia varjoja, jotka ympäröivät häntä. Hän oli herättänyt jotakin, joka oli tarkoitettu pysymään piilossa.
Aino yritti paeta, mutta varjot vetivät häntä puun juurien sisään. Hän tajusi, että aarre ei ollut pelkkä rikkauksien kokoelma; se oli myös ansa, joka oli vanginnut monet ennen häntä. Kun varjot sulkivat hänen ympärilleen, Aino ymmärsi, että metsän syvyyksissä piilotti enemmän kuin vain kadonneen aarteen – se oli myös synkkä salaisuus, joka oli ikiaikojen ajan jäänyt piiloon.
Ja niin, metsän syvyyksiin jäi jälleen yksi kadonnut sielu, kunnes joku toinen rohkea seikkailija astuisi polulle ja löytäisi aarteen – ja sen mukana myös metsän tummat salaisuudet.