Kylmä huone, ystävyys hiipuu äänettömyydessä.
Oli myöhäsyksy, ja pimeys laskeutui nopeasti vanhan vankilan ylle. Paksut muurit estivät valon pääsyn, ja ainoat äänet, jotka täyttivät huoneen, olivat satunnaiset vesipisarat katosta. Huoneessa, jonka seinät olivat jäähtyneet vuosien varrella, istui kaksi miestä. He olivat olleet ystäviä ennen kuin elämä oli heidät erottanut, ennen kuin rikokset ja väärät valinnat olivat johtaneet heidät tänne, kylmään, pimeään paikkaan.
Mikael katsoi ystäväänsä, Jania, joka istui kaukana nurkassa. Janin silmät olivat tyhjät, ja hänen kasvoillaan lepäsi synkkä varjo. Heidän välillään oli hiljaisuus, joka tuntui raskaalta. Se oli kuin näkymätön este, joka oli kasvanut heidän välilleen, estäen heitä puhumasta, jakamasta ajatuksiaan tai pelkojaan.
”Kuvittelin, että tämä paikka olisi erilainen”, Mikael murisi, hänen äänensä kaikui tyhjyyteen. ”Ajattelin, että ystävyys kestäisi kaiken.”
Jani ei vastannut. Hän käänsi katseensa pois, tuijottaen vankilan rautaristikkokäytäviä. Hän oli menettänyt toivonsa. Kylmä huone ja vankilan karu todellisuus olivat syöneet hänen elämänhalunsa. Ystävyys, joka oli kerran ollut voimakas side, oli nyt vain haamu, joka vaelteli menneisyydessä.
Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. He jaksoivat vain hiljaa tuijottaa toisiaan, mutta sanat eivät enää virranneet. Ystävyys hiipui äänettömyydessä, ja heidät ympäröi vain vankilan kylmä, kova todellisuus.
Eräänä päivänä, kun Mikael oli saanut tarpeekseen hiljaisuudesta, hän päätti puhua. ”Muistatko, kun me naurettiin yhdessä? Ja kaikki ne haaveet, joita meillä oli?” hän kysyi, ääni väristen.
Jani nyökkäsi hitaasti, mutta hänen katseensa oli edelleen kaukana. ”Se oli kauan sitten”, hän sanoi viimein, ”ennen kuin tämä kaikki tapahtui.”
Mikael tunsi sydämensä särkyvän. Heidän ystävyytensä oli ollut kuin kirkas tähti pimeässä taivaassa, mutta nyt se oli sammunut, jättäen vain synkän tyhjyyden jälkeensä. Hän tiesi, että vaikka he olivat fyysisesti yhdessä, heidän välillään oli kuilu, jota ei voitu ylittää.
Yöt vankilassa olivat kylmiä ja pitkiä. Heidän äänettömyytensä syveni entisestään, ja ainoat äänet, joita he kuuntelivat, olivat vankilan kaukaiset äänet – ovien kolahdukset, vartijoiden askeleet ja muiden vankien kuiskaukset. Toivottomuus leijui huoneessa kuin savua, ja ystävyys, joka kerran oli antanut heille voimaa, oli nyt vain muisto menneestä.
Viimein, eräänä pimeänä yönä, Jani nousi ylös ja käveli kohti ovea. ”En jaksa enää”, hän sanoi hiljaa. ”Tämä paikka vie kaiken meistä.”
Mikael katsoi häntä, sydän täynnä pelkoa. ”Älä mene.”
Mutta Jani vain katsoi takaisin, silmissään haikeus ja surumielisyys. ”Olen jo mennyt”, hän sanoi ennen kuin avasi oven ja astui ulos kylmään käytävään.
Mikael jäi huoneeseen yksin, kylmän seinän syleilyssä. Ystävyys oli hiipunut, ja nyt hän oli vain varjo, joka vaelsi menneisyyden muistoissa, kylmässä huoneessa, jossa äänettömyys hallitsi.