Mielenterveysarvio vangitun lääkärin kohtalosta
Pimeä huone, jossa kylmä valo välkkyi katosta, tuntui sulkeutuvan ympärille kuin rautaketju. Vangittu lääkäri, joka oli aiemmin pelastanut ihmishenkiä, istui nyt yksin, katseensa vaellellessa seinien karheissa pinnoissa. Hänen mielensä oli kuin labyrintti, täynnä kammottavia muistoja ja epävarmuutta. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä rikoksista, joista hän ei osannut edes uneksia.
Arviointi psykiatrisessa sairaalassa oli alkanut. Asiantuntevat terapeuttit tarkkailivat häntä kuin riikinkukot, valmiina nappaamaan kiinni jokaisen hänen liikkeensä. ”Mielenterveytesi on nyt keskiössä,” yksi heistä sanoi, mutta lääkärin sydän oli jo murtunut. Hän tunsi olonsa kuin labyrintissä eksyneeksi, joka ei koskaan löydä ulospääsyä. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta sanat kaikuivat tyhjyyteen.
Testit, kyselyt ja loppumaton valvonta jatkuivat. Hänen ajatusprosessinsa kävi yhä sekavammaksi; hän ei ollut varma, oliko hän enää se, joka oli valmistunut kunniamaininnalla. Joka päivä hänelle kerrottiin, että hänen toimintakykyään arvioidaan, mutta hän tunsi itsensä vain yhä syvemmälle vajoavaksi. Hän muisti hetket, jolloin oli auttanut potilaitaan, ja nyt hän oli itse potilas, vankina omassa mielessään.
Lääkärin silmät olivat täynnä tuskaa, ja jokainen päivä kului kuin ikuisuus. Hänen elämänsä oli kuihtunut, ja kaikki toivo oli mennyttä. Kylmä totuus iski häneen kuin jääkylmä tuuli: hän ei ollut enää se, joka hän oli ollut. ”Deal with it,” hän mietti, mutta se oli vain tyhjää puhetta. Hänen kohtalonsa oli sinetöity, ja hän tunsi, kuinka syvälle hän oli vaipunut epätoivoon.
Tämä oli tarina, joka ei tuntunut loppuvan. Hän oli vain varjo entisestä itsestään, ja tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin pimeä huone, jossa hän oli vangittuna. Lopulta hän ymmärsi, ettei hän koskaan pääsisi tästä vankilasta, ei kehostaan, ei mielestään, eikä muistoistaan. Hänen kohtalonsa oli ikuinen kurjuus, ja hän jäi yksin pimeyteen.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.