**Pakastava pimeys, yksinäisyys valtaa mielen**
Kylmä tuuli ulvoi vankilan paksujen muurien ulkopuolella, mutta sisällä oli vieläkin kylmempää. Pimeys tuntui pakastavalta, kuin se olisi voinut jäädyttää sielun. Joka ilta, kun valo sammui ja yön varjot hiipivät huoneeseen, yksinäisyys valtasi mielen kuin myrskyinen meri, joka nielee kaiken alleen.
Vanki, nimeltään Jani, oli istunut vankilassa jo vuosia. Aikaisemmin hän oli ollut eläväinen ja täynnä unelmia, mutta nyt hän oli vain haamu, joka vaelsi sokkeloissa, joissa aika ei tuntunut kuluvan. Hän oli menettänyt toivonsa, ja jokainen päivä oli kuin edellinen – harmaa, kylmä ja täynnä ikävää.
Yksinäisyys oli hänen ainoa toverinsa. Se istui hänen vieressään, kun hän makasi kovan patjan päällä, kuunnellen vankilan ääniä; kaltereiden kolinaa, kaukaa kuuluvia murheellisia huutoja ja yön hiljaisuudessa kantautuvia askeleita. Hän oli oppinut elämään ilman ihmiskontakteja, mutta jokainen päivä oli taistelu hänen mielensä kanssa.
Yhdessä nurkassa huonettaan Jani huomasi vanhan, kuluneen valokuvan. Se oli kuva hänen perheestään – vaimosta ja lapsista, jotka hymyilivät onnellisesti. Hän puristi kuvaa rintaansa vasten, mutta se vain muistutti häntä siitä, mitä hän oli menettänyt. Pimeys ympäröi häntä kuin kylmä peitto, ja hän tunsi itsensä yhä enemmän eristyksiin.
Yksi yö, kun tähdet eivät näkyneet pilvien takaa, Jani päätti, että hän ei voisi elää näin enää. Hän halusi vapautta, ei vain ruumiillisesti, vaan myös mielessään. Hän alkoi kirjoittaa ajatuksiaan muistiin, kirjeitä, joita hän ei koskaan lähettäisi. Ne olivat hänen huutojaan pimeydessä, hänen tapansa taistella yksinäisyyttä vastaan.
Aika kului, ja Jani huomasi, että vaikka hänen kehonaan oli vankilassa, hänen mielensä oli alkanut löytää rauhaa kirjoittamisen kautta. Hän alkoi nähdä, että pimeys ei voinut voittaa häntä, jos hän vain jatkaisi kirjoittamista. Hän sai voimaa sanoista, ja vaikka vankilan muurit ympäröivät häntä, hän oppi, että vapaus oli lopulta sisäistä.
Kuitenkin, vaikka hän löysi valoa kirjoituksistaan, surullinen todellisuus pysyi. Hän oli yhä vanki, ja pimeys ympäröi häntä. Yksinäisyys ei koskaan täysin häviäisi, mutta Jani oli päättänyt olla antautumat sille. Hän oli oppinut, että vaikka maailma ulkopuolella oli kylmä ja armoton, hänen mielen sisällä saattoi olla lämpöä ja toivoa, jotka voisivat kestää jopa pakastavassa pimeydessä.
Ja niin hän kirjoitti, yhä ja yhä, kunnes sanat alkoivat valaa valoa hänen pimeään huoneeseensa.