Pimeä huone, toivon viimeinen säde sammui. Tämä oli paikka, jossa unelmat menivät kuolemaan ja ihmismieli mureni. Silloin, kun valo ei enää päässyt sisään, vankilassa oli vain hiljaisuus ja synkät varjot, jotka tanssivat seinillä kuin menneisyyden haamut.
Jussi oli ollut täällä jo vuosia. Hänen päivänsä kulkivat toistuen, kuin raskaasti pyörivä kello. Aamulla hänet herätettiin kolkkeella, joka sai hänen sydämensä pamppailemaan. Ruokailuhetki oli vain muisto entisestä elämästä – kylmää leipää ja vetistä keittoa, joka maistui epätoivolta. Joka kerta, kun hän otti ensimmäisen lusikallisen, hän tunsi toivonsa hiipuvan entisestään.
Yksi vankilassa elämisen pahimmista puolista oli yksinäisyys. Jussilla ei ollut ystäviä, vain vihamielisiä katseita muilta vangeilta. Heidän keskuudessaan oli vain yksi sääntö: älä näytä heikkoutta. Jussi oppi tämän kantapään kautta, kun hän kerran uskalsi hymyillä ja sai vain kylmän, ivallisen vastauksen.
Pimeä huone oli hänen turvapaikkansa, mutta samalla se oli myös vankilansa. Hän istui siellä, katsoen seinien hiuksiaan ja mietti, kuinka kauan hän voisi vielä kestää. Muistot kotoa olivat hälvenneet, ja ainoa asia, joka jäi jäljelle, oli tuska. Tuska, joka viilsi hänen sydäntään joka päivä.
Eräänä iltana, kun vankilan käytäviltä kuului vain kaukaista kahinaa, Jussi päätti, että riitti. Hän ei enää halunnut elää pimeydessä. Hän halusi nähdä valon, vaikka se tarkoittaisi, että hänet vietäisiin takaisin synkkyyteen. Hän etsi apua, mutta se ei koskaan tullut. Kaikki vain katsoivat ohi, kuin hän ei olisi olemassa.
Viimein, kun toivo oli sammunut, Jussi otti askeleen kohti ovea. Hän tiesi, että se oli vaarallista, mutta pelko oli vain varjo menneisyydestä. Hän avasi oven ja astui ulos, valmiina kohtaamaan kaiken, mitä maailma voisi heittää hänen päälleen. Pimeä huone jäi taakse, mutta se ei koskaan jättänyt häntä rauhaan.