**Pimeä vankila: Toiveet häipyvät yön tuuliin**
Pimeä vankila sijaitsi kaukana kaupungin ulkopuolella, korkeiden muurejensa takana, joissa ei ollut valoa eikä ääntä. Sen raskaudessa oli jotain painostavaa, joka sai vangit tuntemaan itsensä kuin varjoiksi, jotka eivät koskaan pääsisi pakoon. Kylmä tuuli puhalsi yön aikana, ja sen mukana kulki toivon rippeet, jotka olivat vielä jäljellä.
Kalle oli ollut vankilassa jo viisi vuotta. Aluksi hän oli täynnä vihaa ja kapinaa, mutta ajan myötä se oli haihtunut. Hän oli oppinut, että seinät eivät vain pitäneet häntä sisällä, vaan myös estivät häntä unelmoimasta vapaudesta. Jokainen päivä oli sama kuin edellinen, ja yön tullen hänen sydämensä täyttyi epätoivosta.
Eräänä yönä Kalle heräsi ääneen, joka rikkoi vankilan hiljaisuuden. Se oli kuin kuiskaus, joka kutsui häntä. Hän nousi ylös ja käveli varovasti käytävälle, jossa vain heikko valo loisti. Ääni johdatti häntä syvemmälle vankilan sokkeloon, jonne harvat olivat uskaltaneet mennä. Kalle tunsi jännityksen ja pelon sekoittuvan veressään.
Käytävän päässä hän näki vanhan, ruostuneen oven, joka oli raollaan. Hän työnsi oven auki ja astui sisään. Huone oli täynnä likaa ja hylättyjä unelmia, mutta yhdessä nurkassa hän huomasi jotakin kiiltävää. Se oli vanha peili, jonka pinnasta heijastui hämärä valo.
Kalle katsoi itseään peilistä ja näki vain varjon – miehen, joka oli kadottanut itsensä. Hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella elämänsä vapaudessa; hetket, jolloin hän voisi juosta ilman kahleita, hengittää raikasta ilmaa ja tuntea auringon lämmön ihollaan. Mutta kun hän avasi silmänsä, todellisuus palasi: pimeä, kylmä vankila, joka nielee kaiken toivon.
Aamun koittaessa Kalle palasi käytävälle, ja toiveet, jotka olivat heränneet yön aikana, alkoivat haihtua. Hän tiesi, että tämä oli vain hetken harhautus; vankilan muurit olivat yhä vahvat, ja hänen sielunsa oli sidottu niiden sisälle. Kalle kulki takaisin selliinsä, sydän raskaanakin, ja murehti, kuinka pimeä vankila oli ottanut häneltä kaiken.
Yö tuli jälleen, ja tuuli puhalsi kylmänä. Se kantoi mukanaan kyyneleitä ja unelmia, jotka olivat kadonneet yön pimeyteen. Kalle sulki silmänsä ja kuunteli tuulen laulua, joka kertoi tarinoita vapaudesta – mutta ne olivat vain tarinoita, ja hän oli yhä vangittuna, ilman toivoa.