Psykiatrinen arvio syytetylle lääkärille
Pimeässä huoneessa, jossa ainoastaan heikko valo heijastui valkoisilta seiniltä, istui lääkäri, joka oli kerran pelastanut monia elämiä, mutta nyt hän oli itse pelastettava. Hänen nimensä oli Anton, ja häntä ympäröivät psykiatrisen sairaalan neljä seinää, jotka tuntuivat kutistavan häntä entisestään. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä vakavista rikoksista, ja nyt hänelle suoritettiin psykiatrinen arvio.
Arvioinnin tarkoituksena oli selvittää, oliko Antonin mielenterveys järkkynyt ja voisiko se vaikuttaa hänen kykyynsä osallistua oikeudellisiin menettelyihin. Häntä tarkkailivat psykiatrit, jotka kirjoittivat muistiinpanojaan hänen käyttäytymisestään. Anton tunsi katseet, jotka tutkivat häntä kuin hän olisi pelkkä koe-eläin. Hänelle esitettiin kysymyksiä, jotka kaivautuivat syvälle hänen sieluunsa, ja hän vastasi niihin, mutta sanat tuntuivat tyhjiltä ja merkityksettömiltä.
Hän muisti hetket, jolloin hän oli ensimmäistä kertaa pukeutunut valkoiseen takkiin. Tuo takki oli symboloinut pelastusta, mutta nyt se oli vain muistutus hänen epäonnistumisestaan. ”Deal with it,” hän ajatteli itseään lohduttaen, kun hänen mielensä vaelteli synkissä muistoissa. Hän ei voinut paeta menneisyyttään, eikä hän voinut paeta tätä hetkeä. Koko hänen elämänsä oli muuttunut painajaiseksi, josta ei ollut pakotietä.
Kun arviointi eteni, Anton tunsi itsensä yhä enemmän eristyneeksi. Hänen oli vaikeaa ymmärtää, oliko hän todella se sama mies, joka oli aikoinaan auttanut ja parantanut vai joku muu, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Hän yritti löytää lohtua muistoista, mutta ne olivat muuttuneet hämäriksi ja epämiellyttäviksi. Kysymykset hänen mielenterveydestään eivät olleet vain muodollisuus; ne olivat ikkunoita hänen sielunsa syvyyksiin, ja mitä syvemmälle he menivät, sitä synkemmäksi tilanne muuttui.
Psykiatrinen arvio oli vain alkua. Antonin tulevaisuus oli sumuinen, ja epätoivo leijui hänen ympärillään kuin tummat pilvet. Hän tunsi, että jokainen minuutti vie häntä lähemmäksi kohtaloa, josta ei ollut paluuta. ”Deal with it,” kuiskasi hänen sisäinen äänenä, mutta se oli vain tyhjää puhetta. Hän tiesi, että tämä oli hänen elämänsä loppu, eikä mikään voisi enää muuttaa sitä.
Ikuisesti kadotettu, hän vaipui syvemmälle synkkyyteen.
Tämä on kuvitteellinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.