**Psykiatrinen tutkimus pidätetyn mielentilasta**
Pimeä huone, jossa vain yksi heikko valo loisti, ympäröi pidätettyä miestä. Hän istui kylmässä, karkeassa tuolissa, kädet kahlehdittuina. Hänen silmänsä, täynnä pelkoa ja epätoivoa, tuijottivat seinää, joka tuntui tulevan lähemmäksi joka hetki.
Psykiatrinen arviointi oli alkamassa. Mies tiesi, että hänen mielentilansa oli nyt kaiken keskiössä. Hän oli ollut pidätettynä useita päiviä, ja häntä oli syytetty vakavista rikoksista, joita hän ei muistanut. Mutta oliko se hänen vihansa? Vai kenties se, mitä hän oli kokenut? Oliko hän mielisairas, vai oliko tämä kaikki vain hänen mielensä luomaa painajaista?
Huoneeseen astui kaksi mielenterveysalan ammattilaista, jotka tarkkailivat häntä kuin peto saalistaan. He alkoivat esittää kysymyksiä, mutta miehen sanat juuttuivat kurkkuun. Hän tunsi, miten pelko puristi häntä kuin kahleiden raskaampi paino. Mielessä pyöri muistoja, tuokiokuvia menneisyydestä, joita hän ei voinut hallita.
Kun he kysyivät hänen lapsuudestaan, hän muisti vain synkkiä hetkiä. Huutoa, riitoja, ja loputtomia yöitä, jolloin hän oli jäänyt yksin pimeään. Hän tunsi itsensä hylätyksi, ja nyt hänen oli pakko avata sielunsa heille, tuntemattomille, jotka arvioisivat hänen mielentilansa.
Psykologiset testit alkoivat. Hänet pakotettiin vastaamaan kysymyksiin, jotka kaivautuivat syvälle hänen psyykensä sokkeloihin. Kysymykset olivat kuin teräviä nuolia, jotka osuivat suoraan haavoihin, joita hän oli yrittänyt peittää. Hänen sydämensä hakkasi, ja hiki nousi otsalle.
Lopulta hän tunsi itsensä paljaaksi, alastomaksi. Heidän katseensa arvioivat häntä, ja hän tiesi, että heidän päätöksensä voisi määrittää hänen tulevaisuutensa. Hän oli pelissä, jonka säännöistä hän ei tiennyt mitään.
Kun arviointi päättyi, ja ammattilaiset poistuivat huoneesta, hän jäi yksin pimeyteen. Hän kuuli vain oman hengityksensä, ja ajatteli, oliko hän vain rikollinen, vai oliko hän todella sairas. Mielentila, jonka vuoksi hän oli täällä, vaati vastauksia – eikä niitä ollut helppo löytää.