Rikosoikeuden mielenterveysarviointi
Poliisi oli pidättänyt epäillyn, joka nyt oli suljettu psykiatrisen sairaalan kylmiin ja valkoisiin huoneisiin. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, vain seinällä oleva kello tikitti rytmittömästi. Epäilty makasi sängyssä, katse tyhjyyteen tuijottaen. Hänen mielessään pyörivät synkät ajatukset, muistot menneistä teoista, jotka olivat tuoneet hänet tähän tilaan.
Psykiatriset ammattilaiset saapuivat huoneeseen. Heidän tehtävänään oli arvioida epäillyn mielenterveys ja selvittää, oliko hänen kykynsä ymmärtää tekojensa seurauksia heikentynyt. He aloittivat keskustelun, kysellen hänen tunteistaan, ajatuksistaan ja muistoistaan. Kysymykset olivat tarkkoja ja kylmiä, kuin leikkaavat veitsen terät.
Epäilty vastasi epäselvästi, hänen sanansa valuivat kuin hiekka sormien välistä. Hän tunsi itsensä vangiksi omassa mielessään, kuin näkymättömät ketjut pitäisivät häntä paikoillaan. Huoneen valot olivat kirkkaat, mutta ne eivät voineet valaista hänen sisäistä pimeyttään. Lääkärin katse oli tutkiva, mutta epäillyn silmissä ei ollut enää eloa.
Psykologiset testit ja havainnot jatkuivat tuntikausia, jokainen hetki tuntui ikuisuudelta. Epäiltyn käyttäytyminen oli arvaamatonta; hän nauroi ilman syytä tai vaipui syviin ajatuksiin kuin syvälle mustaan kuiluun. Hoitajat kirjasivat ylös havaintojaan, mutta epäilty tunsi, että he eivät koskaan todella ymmärtäisi häntä.
Kun arviointi viimein päättyi, epäilty jäi yksin ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi, että tämä prosessi tulisi vaikuttamaan hänen tulevaisuuteensa. Oliko hän syyllinen, vai oliko hän vain uhri omasta mielestään? Psykiatrinen arviointi olisi avain hänen kohtaloonsa, mutta avain oli kadonnut pimeyteen, jonne hänen mielensä oli vaipunut.