Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun tohtori Mäki pidätettiin epäilyttävien olosuhteiden vuoksi. Hänen käytöksensä oli outoa ja arvoituksellista, ja poliisi päätti, että hänet oli vietävä psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi. Tämä ei ollut tavallinen tutkimus; se oli matka syvälle hänen mieltään, joka oli täynnä varjoja ja pelkoja.
Sairaalassa Mäki istui huoneessaan, jossa seinät tuntuivat sulkeutuvan hänen ympärilleen. Hän tiesi, että hänen mielensä oli kuin labyrintti, ja että siellä piilotteli salaisuuksia, joita ei ollut helppo löytää. Hänelle tehtiin lukuisia testejä, ja psykologiset arvioinnit paljastivat vain lisää kysymyksiä. Mikä oli totta, ja mikä oli hänen omaa keksintöään? Katoamisaika oli kuin avaruusmatka, joka vei hänet kauas todellisuudesta.
Psykiatriset ammattilaiset tarkkailivat häntä kuin petoansa, ja heidän katseensa olivat kylmiä ja arvioivia. Mäki tunsi heidän tuijotuksensa selässään, ja joka kerta kun hän yritti avata suunsa, ääni tuntui katoavan, kuin se olisi jäänyt avaruuden tyhjyyteen. Hänen mielensä taisteli itsensä kanssa, ja hän kuuli ääniä, jotka kuiskivat häntä vastaan: ”Deal with it.”
Vähitellen Mäki alkoi ymmärtää, että hänen elämänsä ei ehkä koskaan palaisi ennalleen. Hänen kykynsä osallistua oikeudellisiin menettelyihin oli kyseenalaistettu, ja hänelle jäi vain äärettömän syvä epätoivo. Hän istui yksin huoneessaan, katsoen ulos ikkunasta, josta avautui synkkä maisema. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade pieksi lasia kuin itku, joka oli jäänyt sanomatta.
Jokainen päivä kului, ja jokainen hetki toi mukanaan uuden kerroksen masennusta. Mäki tiesi, että tämä ei ollut vain vaihe, jonka hän voisi ohittaa. Hän oli kadottanut itsensä, ja hänen tulevaisuutensa oli kuin avaruuden pimeys – tyhjää, pelottavaa ja loputonta.
Tarina päättyi synkällä huokauksella, ja Mäki ymmärsi, ettei hän koskaan voisi paeta omaa mieltään. Elämä oli hänen kohdallaan lopullista epätoivoa, josta ei ollut paluuta.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole todellista pohjaa.