**Unohdettu pimeys ja kylmä vankilataivas**
Kylmä tuuli kulki vankilan muureista, ja sen ääni kuiskasi unohtuneita tarinoita. Yön pimeydessä vankilan käytävät olivat kuin kuoleman varjoja, jotka nielevät kaiken valon. Joka yö, kun tähdet piiloutuivat pilvien taakse, vangit joutuivat kohtaamaan oman kohtalonsa, joka oli yhtä synkkä kuin ympäröivä pimeys.
Kalle istui sellissään, kylmä kivilattia tuntui kuin jäältä hänen ihollaan. Hän oli ollut täällä jo vuosia, unohtuneena aikaa ja maailmaa, joka oli jäänyt taakse. Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä, muistoissa, jotka olivat yhtä haaleita kuin vankilan seinät. Hän muisti hetken, jolloin kaikki oli ollut toisin – naurun, rakkauden ja vapauden.
Vankilan taivas oli yhtä harmaa kuin hänen sydämensä. Aina kun Kalle katsoi ylös sellinsä pienestä ikkunasta, hän näki vain pilviä ja sateen. Sateen ropina kattolevyltä muistutti häntä siitä, että elämää oli muualla, mutta hän oli jäänyt vangiksi omaan kohtaloonsa. Toiveet olivat hiipuneet, ja ainoat ystävät olivat varjoja, jotka tanssivat pimeydessä.
Yksi yö, Kalle kuuli hiljaista kuiskintaa käytäviltä. Se oli ääni, joka oli häntä kutsuva, ikään kuin joku olisi yrittänyt kertoa hänelle jotain tärkeää. Hän nousi seisomaan ja lähestyi sellinsä rautaristikkoa. Hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin, kun hän kuuli askeleita lähestyvän.
Käytävän varjoista astui esiin toinen vanki, jolla oli silmissään samanlainen kaipuu kuin Kallella. ”Onko toivoa?” hän kysyi hiljaa. Kalle katsoi häntä ja tunsi, kuinka pimeys ympäröi heitä. ”Toivo on kuollut”, hän vastasi, ”mutta me olemme yhä elossa.”
He jakoivat hetken hiljaisuudessa, ymmärtäen, että he olivat kaksi sielua, jotka olivat jääneet vangiksi unohdetussa maailmassa. Ystävyys syntyi pimeydessä, mutta se ei voinut pelastaa heitä. Kalle tunsi, että vaikka he olivat yhdessä, vankilan muurit olivat liian korkeita ja pimeys liian syvä.
Aika kului, ja päivät muuttuivat öiksi, mutta Kalle ja hänen uusi ystävänsä jaksoivat yhä toivoa. He unelmoivat vapaudesta, vaikka tiesivät, että se oli vain haave. Vankilataivas pysyi kylmänä, ja unohtunut pimeys nieli heidän sydämensä.
Eräänä yönä, kun kuu valaisi hetken vankilan, Kalle päätti, että hän ei halunnut elää enää unohduksessa. Hän halusi taistella pimeyttä vastaan, vaikka se tarkoittaisi hänen loppuaan. Hän kuiskasi ystävälleen: ”Tänään me taistelemme.”
Ja niin, kahden sielun rohkeus syttyi, vaikka se ei ehkä riittänyt tuomaan valoa pimeään vankilaan. Mutta he olivat valmiita kohtaamaan kohtalonsa, unohtamatta, että joskus jopa pimeimmissä paikoissa voi löytyä kipinä toivosta.