**Unohdettu unelma kylmässä vankilassa**
Kylmä tuuli puhalsi vankilan rautahäkkien läpi, ja jokaiseen soluun tunkeutui synkkä pimeys. Jari istui yksin huoneensa nurkassa, kädet polvien päällä. Hänen katseensa oli tyhjyyteen, kuin hän olisi jo unohtanut, miltä valo tuntui. Vankilan harmaat seinät ympäröivät häntä kuin vankila, josta ei ollut pakotietä.
Aikoinaan Jari oli unelmoinut vapaudesta, siitä, että voisi juosta metsässä ja tuntea auringon lämmön ihollaan. Hän oli nuori ja täynnä elämänhalua, mutta yksi huono päätös oli vienyt häneltä kaiken. Nyt hän oli vain varjo entisestään, vailla tulevaisuutta.
Jarin päivät kulkivat hitaasti. Aamulla hän heräsi kovan patjan päältä, söi laimeaa puuroa ja kuunteli muiden vankien huutoja. Ikkunasta näkyi vain harmaa taivas, joka syveni entisestään. Hän oli unohtanut, milloin oli viimeksi nauranut tai tuntenut iloa. Vankilan rutiinit olivat muuttaneet hänet kylmäksi ja kyyniseksi.
Eräänä iltana, kun Jari makasi sängyssään ja katsoi kattoa, hän kuuli hiljaista laulua käytävältä. Se oli pehmeää ja surumielistä, kuin joku olisi kertonut tarinaa toivosta. Hän nousi ylös ja meni ikkunan ääreen, mutta pimeys peitti kaiken alleen. Laulu kuitenkin jatkui, ja sen sanat alkoivat kaivautua hänen mieleensä.
”Unohdettu unelma, kylmässä vankilassa,
missä vapaus on vain muisto,
ja sydän on jäätynyt.”
Jarin sydämessä syttyi pieni kipinä. Hän muisti, mitä oli ollut ennen vankilaa: nuoren miehen, joka halusi matkustaa, nähdä maailmaa ja rakastaa. Hän päätti, ettei antaisi periksi. Vaikka vankilan muurit ympäröivät häntä, hänen mielensä voisi olla vapaa.
Yö kului, ja Jari alkoi kirjoittaa. Hän kaivoi esiin vanhan paperinpalasen ja lyijykynän, ja alkoi kirjoittaa tarinoita, unelmia ja muistoja. Hän kuvitteli itsensä metsään, sinne missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Kirjoittaminen oli hänen pakotietensä, hänen tapansa taistella elämänsä puolesta.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja Jari kirjoitti yhä. Hänen tarinansa alkoivat levitä muiden vankien keskuudessa. He kokoontuivat kuuntelemaan hänen kertomuksiaan, ja pian Jari huomasi, että hän ei ollut enää yksin. Yhdessä he jakoivat unelmia, ja vaikka heidän ympärillään oli kylmyyttä, heidän sydämissään syttyi lämpö.
Jari oppi, ettei unelmia voinut viedä vankilaan. Ne olivat hänen omiaan, ja vaikka hän oli unohtanut ne hetkeksi, ne palasivat takaisin, voimakkaampina kuin koskaan. Kylmä vankila ei voinut sammuttaa hänen intoaan elää, eikä hänen unelmiensa valoa.
Ja niin, unohtumattomassa pimeydessä, Jari löysi uuden alun. Unelma ei ollut kadonnut, se oli vain odottanut oikeaa hetkeä herätä henkiin.