**Viimeinen huuto: kylmän sellin synkkä salaisuus**
Kylmä tuuli ulvoi vankilan seinien ulkopuolella, ja sen ääni tunkeutui sellin rautaristikkojen läpi. Petri, nuori mies, istui yksin hämärässä huoneessaan, jossa jokainen nurkka oli peittynyt pimeyteen. Hän oli ollut täällä jo kuukausia, ja jokainen päivä tuntui venyvän ikuisuudeksi. Vankilan seinät eivät vain kätkeneet hänen vapauttaan; ne kätkivät myös synkän salaisuuden, joka ei antanut hänelle rauhaa.
Petri muisti sen päivän, jolloin hänet tuomittiin. Oikeudenkäynnissä oli vain yksi todistaja, ja se oli hänen entinen ystävänsä, joka käänsi hänelle selkänsä. ”Sinä olit aina heikko”, ystävä oli sanonut. ”Olin siellä, kun sinä teit sen.” Petri ei ollut tehnyt mitään sellaista, mutta kukaan ei uskonut häntä. Hän oli saanut tuomionsa, ja nyt hän makasi sellissä, jossa aika oli pysähtynyt.
Yön tullessa vankilan käytävillä kuului vain askeleiden kaikua ja satunnaisia huutoja. Petri oli kuullut tarinoita, jotka kiersivät vankilan keskuudessa. Osa niistä oli pelottavia, toiset taas surullisia. Eräänä yönä, kun hän ei saanut unta, hän päätti kuunnella tarkemmin. Hän kuuli kuiskauksia, jotka tuntuivat tulevan hänen seinänsä takaa. Ne olivat hiljaisia, mutta täynnä tuskaa.
”Älä mene sinne”, yksi ääni varoitti. ”Se vie sinut mukanaan.”
Petri hätkähti. Mikä siellä oli? Hän ei voinut vastustaa kiusausta. Hän lähestyi seinää ja kuunteli tarkemmin. Ääni jatkui, kuin se olisi yrittänyt kertoa hänelle jotain tärkeää. ”Se on kylmä, pimeä paikka. Ei kukaan palannut sieltä.”
Hänen sydämensä alkoi lyödä nopeammin. Hän muisti vanhan tarinan, joka oli kiertänyt vankilassa: erään vangin oli kerrottu kadonneen sellinsä uumeniin. Kukaan ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Petri tunsi pelon hiipivän sydämeensä, mutta samalla myös uteliaisuus heräsi.
Yön pimeydessä hän päätti, että hänen oli pakko selvittää salaisuus. Hän koputti seinään, ja vastauksena tuli vain hiljaisuus. Petri tiesi, että jos hän halusi löytää vastauksia, hänen oli mentävä syvemmälle. Hän alkoi kaivaa seinän halkeamaa, kunnes sormet verestivät ja hiki valu virtana otsalta. Vihdoin seinä antoi periksi, ja hän löysi pienen aukon.
Hän kurkisti sisään ja näki jotain, joka sai hänen veren jäätymään. Aukossa oli vanha, hylätty selli, täynnä hajoavia muistoja. Siellä oli valokuvia, jotka kertoivat tarinoita vangituista sieluista, jotka olivat eläneet ja kuolleet tässä paikassa. Mutta yksi kuva erottui muista: se oli hänen ystävänsä, joka oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen silmänsä olivat täynnä pelkoa ja häpeää.
Petri tiesi, että hän oli löytänyt vastauksen. Tämä paikka oli enemmän kuin pelkkä vankila; se oli hauta, johon piilotettiin kaikki, mikä oli väärin. Hän huomasi, että hänen oli pakko paeta, ei vain omasta kohtalostaan, vaan myös totuudesta, joka oli jäänyt piiloon. Yön hiljaisuudessa hän teki päätöksensä, mutta tiesi, ettei se tulisi olemaan helppoa.
Kun ensimmäiset valonsäteet alkoivat murtautua vankilan ikkunoista, Petri tunsi, että aika oli käynyt vähiin. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus paeta, ennen kuin kylmän sellin synkkä salaisuus veisi hänet mukanaan, ikuisesti.