**Yksinäinen matka avaruuden halki**
Kaukaisessa tulevaisuudessa, missä ihmiskunta oli laajentunut avaruuteen, oli yksi paikka, joka oli jäänyt unohduksiin – vankila nimeltä Kylmä Tähti. Se sijaitsi eristyksissä, mustassa avaruuden nurkassa, jossa tähdet näyttivät vain kaukaisilta muistoilta. Vankilan seinät olivat paksut ja kylmät, kuin avaruuden tyhjyyden koura, joka puristi elämän ulos kaikesta.
Vankilan päävanki, Eero, oli ollut siellä jo vuosia. Hänen rikoksensa? Kapina. Hän oli ollut osa liikettä, joka taisteli sorron alla, mutta nyt hän oli vain varjo entisestään. Eeron mieli oli kuin avaruuden tyhjyyden, joka ympäröi häntä – kylmä, pimeä ja äärettömän yksinäinen. Hänen ainoat kumppaninsa olivat seinät, jotka kertoivat tarinoita muista vangeista, jotka olivat kadonneet ilman jälkiä.
Päivät ja yöt sekoittuivat, eikä Eero muistanut, milloin viimeksi oli nähnyt auringonvaloa. Hän vietti aikansa miettien menneitä aikoja, jolloin toivo oli vielä elävää. Hän muisti ystävänsä, joka oli kaatunut taistelussa vapauden puolesta. Eeron sydän oli täynnä katkeruutta ja surua, mutta hän tiesi, että hän ei voinut antaa periksi. Yksi ajatus piti häntä hengissä: vapaus.
Eräänä yönä, kun tähdet tuikkivat kaukana, Eero teki päätöksensä. Hän alkoi suunnitella pakoreittiä. Hän käytti hyväkseen vankilan vanhoja kaivoja ja tunneleita, jotka oli rakennettu vuosikymmeniä sitten. Hän tiesi, että se oli vaarallista, mutta se oli hänen ainoa mahdollisuutensa. Yksinäinen matka avaruuden halki odotti häntä.
Eero työskenteli salassa, kaivamalla maata ja keräämällä kaikkea, mitä pystyi löytämään. Hänen kädet olivat veriset ja väsyneet, mutta hänen tahtonsa oli rautaa. Hän unelmoi vapaudesta, mutta samalla hän tiesi, että matka olisi pitkä ja vaarallinen. Vankilan vartijat eivät olleet tyhmiä; he olivat koulutettuja havaitsemaan pienimmätkin epäilyttävät äänet.
Viimein, kuukausien työn jälkeen, Eero oli valmis. Hän ryömi tunnelin pimeyteen, sydän pamppaillen pelosta ja jännityksestä. Hän tiesi, että tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Kun hän pääsi tunnelin päähän, hän tunsi kylmän avaruuden hengityksen kasvoillaan. Hän astui ulos vankilan varjoista, ja avaruuden äärettömyys avautui hänen eteensä.
Mutta vapaus oli vain illuusio. Eero huomasi, että hän oli edelleen vangittu – tällä kertaa tähtien väliseen tyhjyyteen. Hän oli yksinäinen matkaaja avaruudessa, ei enää vankilassa, mutta silti ilman toivoa. Hänen matkansa oli alkanut, mutta se oli vain uusi kahle, joka sitoi hänet ikuisesti avaruuden pimeyteen.