**Yksinäinen mieli: toiveet hiipuvat hiljaisuudessa**
Kylmä ilma hiipi vankilan kiviä pitkin, kun Matti istui sellissään. Hänen ympärillään oli vain neljä seinää ja katto, jotka tukahduttivat toivon kuin pimeys peittää valon. Hänen mielensä oli vankilassa yhtä paljon kuin hänen kehonsa. Aika kului hitaasti, kuin hidas virta, joka ei koskaan päässyt eteenpäin.
Matti oli ollut siellä jo vuosia, ja jokainen päivä tuntui samalta kuin edellinen. Raskaat ovet, metallin kolina, vartijoiden äänet – ne olivat hänen elämänsä taustamusiikkia. Hän oli menettänyt yhteyden ulkomaailmaan, ja sen myötä myös itsensä. Hän ei muistanut enää, miltä auringonvalo tuntui iholla tai miltä vapaus maistui.
Hänen ainoa seuransa oli vanha kirjoituskone, jota hän käytti kirjoittaakseen ajatuksiaan paperille. Kirjeet, joita hän ei koskaan lähettänyt, kertoivat kaipuusta, pelosta ja epätoivosta. Hän kirjoitti unelmista, joista oli tullut vain haaveita – vapaudesta, rakkaudesta, uudesta alusta. Mutta jokainen kirjoitettu sana tuntui vain lisäävän hänen yksinäisyyttään.
Yksi yö, kun tähdet eivät näkyneet paksun pilviverhon takaa, Matti kuuli jonkin liikkuvan käytävällä. Sydän pamppaili rinnassa, ja hän nousi seisomaan. Oliko se vartija, vai joku muu vanki? Hän odotti, mutta ääni vaimeni nopeasti. Yksinäisyys palasi, ja se tuntui entistä raskaammalta.
Matti sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä vapaaksi. Hän näki itsensä juoksemassa metsän halki, tuulen käydessä kasvoillaan, mutta heti seuraavassa hetkessä todellisuus iski takaisin. Sellin kylmyys ja pimeys ympäröivät häntä kuin ankara kahle. Toiveet hiipuivat hiljaisuudessa, ja hän tunsi, kuinka niiden rippeet valuivat hänen sormistaan.
Aika kului, ja jokaisena päivänä hän heräsi samaan painajaismaiseen todellisuuteen. Hän alkoi puhua itselleen, sillä kukaan muu ei ollut kuulemassa. Keskustelut muiston kanssa, joka oli jäänyt eloon vain hänen mielessään. Hän kysyi itseltään, oliko vielä mahdollista löytää toivoa. Voisiko vapaus olla vain yhden päätöksen päässä, vai oliko se ikuisesti kadonnut?
Viimein, eräänä synkkänä yönä, Matti teki päätöksensä. Hän kirjoitti viimeisen kirjeensä – ei kenellekään, vaan itselleen. Hän päätti, että vaikka vankila oli fyysinen paikka, hänen mielensä ei ollut sen vanki. Hän voisi löytää rauhan itsestään, vaikka seinät ympärillä olisivatkin kylmiä ja kestäviä.
Kun hän laski kynän alas, hän tunsi painon helpottuvan. Yksinäisyys oli edelleen läsnä, mutta nyt se ei ollut ainoa asia, joka hänessä asui. Hän oli vahvempi kuin ennen, ja vaikka toiveet hiipuivat hiljaisuudessa, hänen mielensä oli vapaa.