**Yksinäisyyden varjo: Elämän pimeät hetket**
Nojatuolissa, kylmässä ja kosteassa sellissä, istui Erkki, mies, jonka elämä oli kääntynyt synkkään suuntaan. Hänen päivänsä kulkivat hitaasti, kuin aika olisi pysähtynyt. Rautaketjujen kolina ja kaukaiset huudot muista vangeista olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät hänen mielenrauhaansa.
Erkki oli tuomittu vankilaan rikoksesta, jota hän ei ollut koskaan tehnyt. Hänen syytöksensä olivat tulleet kuin varjo menneisyydestä, ja hän oli jäänyt yksin, eristyksiin kaikesta ja kaikista. Vankilan seinät tuntuivat kutistuvan hänen ympärillään, ja jokainen päivä toi mukanaan uuden annoksen toivottomuutta.
Hän muisteli aikoja, jolloin elämä oli vielä valoisampaa. Perhe, ystävät ja rakkaat hetket olivat kuin kaukainen uni, joka häipyi yhä kauemmas. Nyt hän oli vain varjo entisestään, kulkiessaan vankilan käytävillä, joissa jokainen katse oli täynnä vihaa ja epäluottamusta.
Erkin mieli vaelsi yhä menneisyyteen, ja hänelle palasi muistoja siitä, kuinka hän oli nauranut ja tanssinut elämän iltaruskossa. Nyt kaikki tuntui olevan vain kaukainen haave. Yksinäisyys puristi hänen sydäntään, ja yön pimeys toi mukanaan pelkoja, joita hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Vankilan pihalla, eristyksissä muista, hän näki vain pimeyden. Raskaana laskeutuvat varjot peittivät kaiken. Hän tunsi itsensä vangiksi omassa mielessään. Ajatukset kiersivät kuin myrskytuuli, eikä niille ollut rauhaa. Hän mietti, oliko hän todella ansainnut tämän kohtalon, vai oliko se vain elämän julma pila.
Erkki oli menettänyt toivonsa. Hän ei odottanut enää vapautusta, vaan aikoi vain selviytyä päivästä toiseen. Hän oppi tuntemaan eristyksen elämänsä osana, ja vaikka se satutti häntä syvästi, hän oppi myös elämään sen kanssa. Yksinäisyys oli muuttunut hänen ystäväkseen, vaikka se oli kylmä ja armoton.
Yksi yö, kun tähdet loistivat kirkkaasti taivaalla, Erkki istui sellinsä nurkassa ja katsoi ikkunasta. Hän näki valon, joka muistutti häntä vapaudesta, mutta se oli vain harhaa. Vankilan seinät kietoivat hänet tiukasti otteeseensa, ja hän tiesi, ettei hän ollut enää sama mies, joka oli astunut sisään tähän paikkaan. Hän oli muuttunut, ja yksinäisyyden varjo oli jäänyt häneen ikuisesti.
Ja niin Erkki jatkoi elämäänsä, vankilassa, jossa aika kulki hitaasti, ja pimeys oli hänen ainoa ystävänsä.