Ahdistava käynti psykiatrin luona
Kylmä, kliininen huone jossa valkoiset seinät näyttivät sulkeutuvan ympärille, oli kuin vankila, joka ei koskaan päästänyt irti. Epäilty lääkäri, joka oli nyt poliisin pidättämä, istui huoneen nurkassa, hänen katseensa harhaillen lattian liimattuihin laattoihin. Hän oli entinen kunnioitettu asiantuntija, mutta nyt hänet oli tuomittu arvioitavaksi psykiatrisessa sairaalassa, missä hänen mielenterveytensä oli kyseenalaistettu.
Hänen ympärillään oli lääkäreitä ja psykologeja, jotka tarkkailivat häntä kuin hän olisi koe-eläin. Heidän kysymyksensä olivat kuin tikarit, jotka viilsivät syvälle hänen sieluunsa. ”Miksi teit sen?” ”Oliko siinä mitään järkeä?” Hän vain tuijotti, kuunteli mutta ei vastannut. Hän tiesi, että hänen oli pakko selvitä tästä, mutta samalla hän tunsi, kuinka hänen mielensä oli hajanainen.
”Deal with it,” hän ajatteli itselleen, vaikka se ei ollut niin helppoa. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että kaikki tämä oli vain vaihe, että hän palaisi vielä elämäänsä, mutta jokainen terapiaistunto vain syvensi hänen epätoivoaan. Hänelle kerrottiin, että arviointi kestäisi viikkoja, ehkä kuukausia, ja jokainen päivä tuntui ikuisuudelta.
Hän muisti hetket, jolloin hän oli auttanut potilaitaan, tuntenut itsensä voimakkaaksi ja tarpeelliseksi. Nyt hän oli vain varjo entisestä itsestään, eristyksissä ja epätoivossa. Hänen mielensä oli kuin tumma tunnelma, jossa toivoa ei ollut. Psykoosi ja paranoia olivat tulleet hänen elämäänsä, ja hän tunsi menettävänsä otteensa todellisuuteen.
Kun arviointi vihdoin päättyi, ja tulokset saatiin, hänelle kerrottiin, että hänen mielenterveytensä oli heikentynyt. Hänen kykynsä osallistua oikeudenkäynteihin oli kyseenalainen. Hän tunsi valtavan painon hartioillaan; hänen tulevaisuutensa oli nyt riippuvainen toisten päätöksistä.
Hän istui huoneessaan, katseensa tyhjyyteen, eikä voinut muuta kuin hyväksyä kohtalonsa. Tämä ei ollut vain tilapäinen kriisi, vaan syvälle juurtunut epätoivo, joka ei koskaan hellittäisi. Aika kulki hitaasti, mutta hänen sydämensä oli pysähtynyt.
Ja niin, hän jäi ikuisesti tuohon pimeään paikkaan, jossa toivo oli vain kaukainen muisto.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.