Poliisi oli pidättänyt lääkärin, jonka käytös oli herättänyt huolta. Nyt hän oli suljettu psykiatriseen sairaalaan, jossa hänen mielenterveytensä arvioitiin. Huoneessa, jossa hän vietti aikaansa, oli kylmä ja karu tunnelma. Valkoiset seinät, pelkistetyt huonekalut ja jatkuva valvonta tekivät siitä paikan, josta ei voinut paeta.
Lääkäri, joka oli joskus saanut ihailevia katseita potilailtaan, istui nyt yksin, kun psykiatrit tulivat arvioimaan hänen tilaansa. He tekivät testejä, haastatteluja ja tarkkailivat hänen käytöstään. ”Deal with it,” hän ajatteli, kun muisti menneisyyden, jolloin hän oli vielä arvostettu ammattilainen. Nyt hän tunsi itsensä vangiksi, sekä kirjaimellisesti että henkisesti.
Psykiatrisessa osastossa oli aina hiljaista, vain satunnaiset äänet, kuten vaimeat keskustelut ja kaukaiset huudot, rikkoivat hiljaisuuden. Lääkärin mielen syövereissä kävi taistelu, jossa hän yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Oliko se vain hänen mielensä temppuja, vai oliko hän todella syyllinen johonkin, mitä ei voinut muistaa? Kaikki tuntui olevan hämärän peitossa, ja hän tunsi, kuinka epätoivo tynsi hänen sieluaan.
Arvioinnin myötä hänen tulevaisuutensa oli vaakalaudalla. Jos syyllisyys todettaisiin, hän menettäisi kaiken. Mutta jos hänet julistettaisiin mielisairaaksi, jatkuva eristyneisyys ja epätoivo olisivat hänen uusi elämänsä. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta sanat tuntuivat tyhjiltä ja merkityksettömiltä.
Kun psykologit lopulta vetivät johtopäätöksensä, hänen sydämensä pysähtyi. He välittivät heikkoja toivonkipinöitä, mutta ne sammuivat yhtä nopeasti kuin syttyivätkin. Lääkärin kohtalo oli sinetöity, ja hän tiesi, ettei hän koskaan löytäisi rauhaa. Hänen sielunsa oli jäänyt hämärään, ja kaikki, mitä hän oli koskaan ollut, oli hävinnyt ikuisesti.
Kaikki mitä oli, oli vain varjo entisestä. Kylmä, kova totuus valtasi hänen mielensä, ja hän ymmärsi, että pysyvä epätoivo oli hänen ainoa seuralaisensa.
Tämä on kuvitteellinen tarina, jolla ei ole todellisuuden pohjaa.