Kylmä tuuli puhalsi läpi psykiatrisen sairaalan käytävien, kun tohtori Viktor Laitinen istui yksin huoneessaan. Hänen mielensä oli kuin hämärä labyrintti, josta ei löytynyt ulospääsyä. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä useista rikoksista, mutta nyt tärkeintä oli arvioida hänen mielenterveytensä.
Käytävän päässä seisoi kaksi psykiatria, jotka valmistelevat arviointia. Heidän katseensa olivat vakavat, ja Viktor tunsi niiden painon. ”Deal with it,” hän mutisi hiljaa itselleen, yrittäen vakuuttaa itseään, että tämä oli vain väliaikaista. Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että tämä oli vain alkusoittoa.
Viktorin ajatukset vaelsivat takaisin hetkiin, jolloin hän oli vielä kunnioitettu lääkäri, joka auttoi ihmisiä. Nyt hän oli kuitenkin pelkkä epäilty, ja hänen mielensä oli täynnä synkkiä muistoja, joita hän ei voinut paeta. Psykologiset testit ja käyttäytymisen havainnointi olivat vain luku hänen tuomiossaan.
Hän muisti myös unensa, joissa oli toivoa ja valoa, mutta nekin olivat muuttuneet painajaisiksi. Mikä oli tullut hänen elämänsä tilalle? Joka päivä hän heräsi samaan kylmään huoneeseen, samaan surulliseen totuuteen. Hänen tulevaisuutensa oli yhtä hämärä kuin hänen mielensä.
Kun arviointi eteni, Viktor tunsi, kuinka epätoivo valtasi hänet. Hänen syyllisyytensä tai syyttömyytensä ei ollut enää tärkeää; tärkeintä oli se, että hän oli kadonnut omaan mieleensä, ja se oli tuomio, josta ei ollut paluuta. Kadonnut muisto paljastuu unelmien keskellä, ja ne unelmat olivat nyt vain varjoja, jotka kietoivat hänen sieluaan.
Tämä tarina on fiktiivinen kertomus, jolla ei ole todellista pohjaa.