Kävely sateessa oli aina ollut itselleni rauhoittavaa, mutta tänä päivänä se tuntui vain lisäävän painetta sydämessäni. Sateen ropina asfalttiin peitti alleen ajatukseni, ja jokainen askel vei minut lähemmäksi paikkaa, josta en ollut varma, halusinko koskaan palata.
Olin kuullut huhuja epäillystä lääkäristä, joka oli pidätetty ja toimitettu psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi. Hänen tarinansa oli kuin synkkä satu, jossa jokainen käänne vain syvensi kuilua todellisuuden ja mielikuvituksen välillä. ”Deal with it,” ajattelin, kun kohtasin tämän kaiken; ehkä se oli ainoa tapa selvitä.
Psykiatrinen arviointi oli käynnissä, ja asiantuntijat yrittivät ymmärtää, oliko tohtorissa jotain sellaista, mikä voisi vaikuttaa hänen kykyynsä osallistua oikeudellisiin menettelyihin. Heidän tehtävänään oli tutkia, oliko hänellä mielenterveysongelmia, jotka olisivat voineet vääristää hänen päätöksentekokykyään. Kävelin ohi sairaalan, jossa valot loistivat kylmästi pimeässä, ja kuvittelin, mitä siellä tapahtui.
Mielenterveyden ammattilaiset tekivät testejä, psykologisia arvioita ja tarkkailivat epäillyn käyttäytymistä, mutta yksikään heidän yrityksistään ei tuntunut riittävän. Jokainen päivitys, jonka kuulin, lisäsi vain epätoivoani — tuntui kuin tilanne olisi mennyt vain pahempaan suuntaan.
Sateen jatkaessa tuloaan, tunsin surumielisyyden painavan mieltäni. Kaikki tämä oli vain yksi pitkä, loppumaton tarina, jossa ei ollut toivoa. Kylmä tuuli puhalsi, ja ajatus siitä, että joku voisi todella menettää kaiken, tuntui liian todelta. Eikä mikään voisi muuttaa sitä — se oli vain karu todellisuus, jolle ei löytynyt pelastusta.
Ja niin, sateen jatkaessa ropinaa, huomasin, että tämä oli vain yksi luku ihmiskunnan surullisessa tarinassa, joka ei koskaan päättynyt.
Tämä on fiktiivinen kertomus, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.