Kaupungin hämärimmissä nurkissa, missä varjot liikkuivat kuin elävät olennot, pidätettiin lääkäri, joka oli kerran ollut kunnioitettu yhteisönsä jäsen. Nyt hän makasi kylmässä sellissä, poliisin tarkkaillessa jokaista hänen liikettään. Hänen kohtalonsa oli sinetöity, ja hänet oli siirretty psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi.
Arvioinnin tarkoituksena oli selvittää, oliko hänellä mielenterveysongelmia, jotka voisivat vaikuttaa hänen oikeudelliseen vastuuseensa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että mielenterveysammattilaiset saapuisivat paikalle, valtaisivat hänen mielen ja ruumiinsa erilaisilla testeillä ja psykologisilla arvioilla. Jokainen kysymys, jokainen testin tulos, paljasti lisää hänen sisäisestä kaaoksestaan.
Hänen käytöksensä oli outoa, kuin hän olisi eristyksissä todellisuudesta. Hän kävi vuoropuhelua itsensä kanssa, ja välillä hän naurahti, ikään kuin tietäen jotain, mitä kukaan muu ei ymmärtänyt. ”Deal with it,” hän kuiskasi itseään lohduttaakseen, mutta sanat kalskahtivat hänen suussaan tyhjiltä. Vaikka hän yritti esittää, että kaikki oli kunnossa, hänen silmissään saattoi nähdä synkän ahdistuksen ja pelon, joka kasvoi syvemmälle joka päivä.
Kun päivät kulkivat ja yöt pimenivät, hän ymmärsi, ettei tämä ollut vain ohimenevä vaihe. Hänen mielensä oli kuin sokkelo, josta ei ollut ulospääsyä, ja jokainen uusi arviointi vain vahvisti hänen toivottomuuttaan. Lääkäri, joka oli kerran pelastanut elämiä, oli nyt itse pelastuksen tarpeessa – mutta pelastus oli vain harha, joka liiteli hänen ulottumattomissaan.
Lopulta, kun arviointi oli valmis, asiantuntijat julistivat hänet kykenemättömäksi ymmärtämään omia tekojaan. Hänet tuomittiin vankilaan, mutta ei vankilan kalterit, vaan mielen vankila, josta ei ollut mahdollista paeta. Hänen elämänsä oli kääntynyt pysyvään epätoivoon, ja jokainen päivä oli kuin varjo menneisyydestä, joka seurasi häntä minne tahansa hän meni.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perustaa todellisuudessa.