Lääkärin mielenterveystarkastus vankilassa
Pimeässä huoneessa, jossa seinät tuntuivat lähestyvän, istui lääkäri, jonka silmissä oli syvää epätoivoa. Hänen ympärillään leijui epämiellyttävä haju, sekoitus desinfiointiaineita ja pelkoa. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä useista rikoksista, ja nyt hän oli suljettu psykiatriseen sairaalaan, odottamassa arviointia.
Hän muisti hetket, jolloin hän oli pelastanut ihmishenkiä, mutta nyt ne muistot tuntui hämärtyvän. Psykiatriset ammattilaiset saapuivat, heidän kasvonsa vakavina ja katseensa arvioivina. ”Meidän on arvioitava mielenterveytesi”, he sanoivat. ”Deal with it.” Lääkäri sulki silmänsä ja yritti torjua heidät, mutta hänen mielensä oli kuin vankila, josta ei ollut pakotietä.
Kädet sidottuina, hänelle tehtiin psykologisia testejä ja hän joutui alttiiksi tarkkaileville katseille. Huoneessa kaikui kysymyksiä, jotka kaivautuivat syvälle hänen sieluunsa. Mikä oli totta? Mikä oli valehtelua? Hänen maailmansa oli romahtanut, ja hän oli vain varjo entisestä itsestään.
Mikään ei tuntunut muuttuvan. Koko prosessi oli kuin painajainen, josta ei herättäisi. Huoneen kylmyys ympäröi häntä, ja hän tunsi itsensä yhä enemmän eristyksiin. Aika kului, mutta toivo ei. Hän oli jäänyt loukkuun omiin ajatuksiinsa, ja vaikka hän yritti käsitellä tilannetta, se oli kuin yrittäisi sisällyttää valoa pimeään.
Lopulta arviointi päättyi, mutta tulokset olivat karuja. Hänen mielenterveytensä oli heikentynyt, ja hänen kykynsä osallistua oikeudellisiin prosesseihin oli kyseenalaista. Kaikki oli mennyt, ja hän tiesi, ettei paluuta ollut. Hän oli tuomittu ikuisesti tähän epätoivon tilaan, jossa pelko ja häpeä hallitsivat hänen mieltään.
Ja niin, lääkärin tarina päättyi siihen, mihin se oli alkanut – pimeyteen, josta ei ollut pakotietä. Kaikki hänen saavuttamansa oli menetetty, ja hän oli tuomittu elämään ikuisessa epätoivossa.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.