Lääkärin psykiatrinen arviointi oikeudellisista syistä
Sateinen iltapäivä peitti kaupungin harmaaseen, kun poliisi vei epäillyn lääkärin psykiatriseen sairaalaan. Huoneet olivat kylmiä ja steriilejä, seinillä roikkui surrealistisia taideteoksia, jotka näyttivät kuvastavan kaikkea muuta kuin toivoa. Lääkäri, joka oli kerran pelastanut ihmishenkiä, istui nyt kylmässä huoneessa, jossa hänen mielensä oli puristettu tiukkoihin kahleisiin.
Hänet oli pidätetty epäilyjen vuoksi, jotka tuntuivat yhtä raskailta kuin taivas ylleen. Psykiatrinen arviointi käynnistyi, ja terveydenhuollon ammattilaiset alkoivat tutkia hänet tarkoin. He kysyivät kysymyksiä, tekivät testejä ja havainnoivat hänen käytöstään. ”Deal with it,” hän ajatteli, kun kylmä totuus alkoi hiipiä hänen mieleensä. Hän ei ollut enää se sama ihminen, joka oli kerran auttanut muita; hänen elämänsä oli muuttunut painajaiseksi, josta ei ollut pakotietä.
Päivät muuttuivat öiksi, mutta aika ei kulunut. Hän tunsi itsensä yhä enemmän kuin varjo omasta itsestään. Jokainen kysymys ja jokainen vastaus syvensivät hänen epätoivoaan, kunnes hän alkoi kyseenalaistaa omaa mielenterveyttään. Psykiatrit yrittivät löytää merkkejä sairaudesta, joka voisi selittää hänen käyttäytymisensä, mutta mitä enemmän he kaivoivat, sitä syvemmälle hän upposi omaan epätoivoonsa.
Viimein, kun arviointi päättyi, lääkärin tulevaisuus oli hämärä. Hänelle kerrottiin, että hänen tilansa oli vakava, mutta ei riittävän vakava, jotta hän voisi olla täysin vastuussa teoistaan. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta sanat tuntuivat vain lisäävän hänen tuskaansa. Hän tiesi, ettei mikään koskaan muuttuisi; kaikki toivo oli kadonnut, ja hänen elämänsä oli menettänyt merkityksensä.
Kaupungin valot vilkkuivat kaukana, mutta ne eivät tuoneet lohtua. Lääkärin sielu oli jäänyt pimeyteen, eikä mikään valo voinut enää valaista hänen polkuaan. Hän oli jäänyt loukkuun ikuisen epätoivon syövereihin, eikä pakotietä ollut näkyvissä.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole todellista perustaa.