Psykiatrinen arvio poliisin valvonnassa. Kylmä, kliininen huone, jossa seinät näyttivät sulkeutuvan yhä tiukemmin ympärille. Eero, tuo epäilty lääkäri, istui tuolilla, kädet sidottuina hänen ympärilleen. Hänen katseensa oli tyhjä, kuin se olisi vaeltanut kauas, pois todellisuudesta. Hän tiesi, että hänen elämänsä oli kääntynyt synkkään suuntaan, ja ajatus siitä, että hän saattoi olla sairas, painoi häntä entistä enemmän.
Psykiatriset asiantuntijat tulivat sisään yksi kerrallaan, jokainen heistä tutki häntä kuin laboratoriokoe-eläintä. He kysyivät kysymyksiä, mutta vastaukset valuivat suusta ulos kuin hiekka, eikä niissä ollut mitään järkeä. Eeron mieli oli kuin sokkelo, täynnä pimeyttä ja epätoivoa. ”Deal with it,” hän ajatteli, mutta sanat tuntuivat merkityksettömiltä. Mikäli hän suostuisi siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, se vain syventäisi hänen ahdistustaan.
Hän muisti hetket, jolloin oli auttanut potilaitaan, mutta nyt se kaikki tuntui niin kaukaiselta. Hänen menneisyytensä oli kuin haamu, joka vain vaelsi hänen mielessään, muistuttaen häntä siitä, mikä hän oli ollut ja mitä hän oli menettänyt. Jokainen arviointiprosessin vaihe tuntui kuin piikkilankaa hänen sydämessään, se vain kiristi ja kiristi.
Kun päivät muuttuivat viikoiksi, Eero huomasi, että hänen toiveensa paluusta normaaliin elämään hupenivat. Hän oli eristyksissä, ei vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti. Vaikka asiantuntijat yrittivät löytää vastauksia, Eeron sisäinen pimeys tuntui voittamattomalta. ”Deal with it,” hän mutisi itselleen, mutta se oli vain tyhjää puhetta.
Lopulta, kun arviointi oli ohi, ja Eeron kohtalo oli määrätty, hän ymmärsi, ettei mikään muuttuisi. Hänen mieleensä oli jäänyt vain pysyvä epätoivo, ja maailma hänen ympärillään oli mennyt rikki. Hän oli kuin varjo, joka vaelsi menneisyydessä, etsien valoa, jota ei koskaan enää löytyisi.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perustaa todellisuudessa.