Psykiatrinen arvio rikoksesta epäillylle lääkärille
Pimeä taivas roikkui kaupungin yllä, kun poliisi toi lääkärin psykiatriseen sairaalaan. Hänen nimensä oli Dr. Lauri Väisänen, ja häntä epäiltiin vakavista rikoksista, jotka olivat järkyttäneet koko yhteisöä. Sairaalan seinät tuntuivat puristavan häntä, kun hän astui käytävälle, joka oli täynnä muistoja menneistä päivistä, jolloin hän oli auttanut potilaitaan parantumaan.
Nyt hän istui huoneessa, joka oli varustettu valkoisilla seinillä ja karuilla kalusteilla. Psykiatri, joka oli tullut arvioimaan häntä, katsoi häntä tarkasti. ”Miten voit, Dr. Väisänen?” hän kysyi. Lääkärin silmät olivat tyhjät, kuin syvälle kaivettuun kuoppaan, josta ei ollut paluuta. ”Deal with it,” hän mutisi, ikään kuin yrittäen vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin.
Arviointiprosessi alkoi. Psykiatri teki kysymyksiä, jotka kaivautuivat syvälle hänen mieleensä. Muistot, jotka olisi ollut parempi unohtaa, alkoivat pinnalle. Miten hän oli kadottanut itsensä työnsä pyörteisiin, kuinka hän oli antanut pimeyden viedä hänet mennessään. Käytävän äänet, toisten potilaiden valitukset ja huudot, olivat jatkuva muistutus siitä, että hänen elämänsä oli mennyt pieleen.
Aika kului hitaasti, ja arviointiprosessi tuntui loputtomalta. Psykiatrin tekemät testit ja havainnot eivät tuoneet valoa hänen synkkään tulevaisuuteensa. Hän tunsi, kuinka toivo häipyi yhä kauemmas, ja lopulta se muuttui vain haaveeksi, joka ei koskaan toteutuisi.
Viimeisenä päivänä, kun arviointi oli lopussa, lääkäri katsoi peiliin. Hän näki itsensä, mutta ei enää tuntenut itseään. ”Deal with it,” hän kuiskasi, mutta sanat kaikuivat tyhjyyteen. Hän tiesi, että hänen elämänsä oli muuttunut pysyväksi varjoksi siitä, mitä se oli ollut. Kaikki, mitä hän oli koskaan rakastanut, oli kadonnut, ja jäljelle oli jäänyt vain epätoivo.
Tämä tarina on fiktiivinen eikä perustu todellisiin tapahtumiin.