Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun poliisi pidätti lääkärin, jonka epäiltiin olevan osallisena useisiin epäilyttäviin tapauksiin. Hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan, jossa hänen mielenterveytensä arvioitiin tarkoin. Huoneessa, jossa hän oli, oli vain kova sänky, kalteva tuoli ja ikkuna, josta ei nähnyt ulos. Psykologit tutkivat häntä, teki testejä ja tarkkaili hänen käyttäytymistään, yrittäen selvittää, oliko hänellä mielenterveyden häiriö, joka voisi vaikuttaa hänen oikeudelliseen vastuuseensa.
Lääkärin silmät olivat tyhjät, kuin syvät kuilut, joista ei löytynyt valoa. Hän vastasi kysymyksiin hitaasti, kuin jokainen sana olisi ollut taakka. ”Deal with it,” hän mutisi itselleen, ikään kuin yrittäen vakuuttaa itseään siitä, että kaikki oli kunnossa, vaikka todellisuus oli täysin päinvastainen.
Psykologit keskustelivat keskenään, ja he näyttivät huolestuneilta. ”Hänen käyttäytymisensä on huolestuttavaa”, yksi heistä sanoi. ”Onko tämä vain mielenterveyden ongelma, vai onko syvemmällä jotain muuta?” Lääkärin menneisyys oli täynnä varjoja, ja jokainen uusi arviointi vain syvensi hänen ahdistustaan.
Aika kului, mutta toivoa ei ollut. Huone pysyi hiljaisena, ja lääkärin sydän oli raskas kuin lyijy. Hän tiesi, että hän ei ollut enää sama ihminen kuin ennen, ja hänen tulevaisuutensa näytti synkältä. ”Deal with it,” hän toisti mielessään, mutta se ei voinut muuttaa totuutta. Hän oli loukussa, ja kaikki ympärillä oli vain jatkuvaa pimeyttä.
Kun lopulta tuli aika tehdä päätöksiä, psykologit julistivat lääkärin olevan kykenevä oikeudellisiin toimiin, mutta hänen silmissään oli ikuisen epätoivon leima. Hän tiesi, että tämä olisi hänen elämänsä loppu, eikä mikään voisi enää muuttaa sitä.
Tämä kertomus on fiktiivinen tarina, jolla ei ole todellista pohjaa.