Rikosta epäilty: Psykiatrinen arviointi lääkärin kautta
Pimeä ja kylmä huone sairaalassa oli täynnä hiljaisuutta, joka tuntui painostavalta. Lääkäriksi itseään kutsuva mies, jonka nimi oli jäänyt tuntemattomaksi, istui yksin huoneen keskellä. Hänen kädet vapisivat, kun hän yritti ommella yhteen ajatuksiaan. Kaikki oli mennyt pieleen; hänen elämästään oli tullut pelkkä varjo entisestään. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä rikoksista, jotka olivat synkkiä kuin yö.
Psykiatrinen arviointi oli alkanut, ja hänen ympärillään liikkui ammattilaisia, jotka tarkkailivat hänen käyttäytymistään kuin saalistajat, jotka odottivat saaliinsa liikkuvan. Heidän kysymyksensä olivat teräviä, ja jokainen niistä tuntui iskevän suoraan hänen sieluunsa. ”Miltä sinusta tuntuu?” he kysyivät, mutta hän ei pystynyt löytämään sanoja. Kaikki, mitä hän oli koskaan ollut, oli kuin hämärä muisto, joka haihtui hänen mielestään.
Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyyteen, hetkiin, jolloin hän vielä uskoi voivansa auttaa ihmisiä. ”Deal with it,” hän mumisi itsekseen, kuin hakisi lohtua omista sanoistaan. Mutta todellisuus iski häntä uudelleen: hänen valintansa, hänen tekonsa, kaikki oli johtanut tähän. Eikä kukaan voinut pelastaa häntä.
Arviointi eteni, ja psykologiset testit paljastivat hänen mielen syvimmät haaveet ja pelot, jotka olivat juurtuneet syvälle hänen olemukseensa. Hän oli kuin tyhjennettävä kuori, joka oli kerran ollut täynnä elämää, mutta nyt vain muistoja menneistä päivistä. Hänen mielenterveytensä oli kuin hiekka, joka valui sormien välistä, ja hän tunsi, ettei voinut tehdä mitään estääkseen sitä.
Lopulta, kun arviointi päättyi, lääkärit päättivät, että hän ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Tämä ei kuitenkaan tuonut rauhaa hänen sydämeensä. Hän oli edelleen vankilassa, ajatuksissaan, eikä mikään voinut palauttaa aikaa taaksepäin. Hän oli jäänyt loukkuun omaan epätoivoonsa, ja vaikka hän oli saanut mahdollisuuden toipua, tulevaisuus vaikutti yhä synkältä ja toivottomalta.
Hän katsoi ikkunasta ulos, mutta kaikki, mitä hän näki, oli harmaata ja elotonta. Elämä oli mennyt ohi, ja hän oli vain varjo entisestään. ”Deal with it,” hän toisti hiljaa, mutta sanat tuntuivat tyhjiltä. Ei ollut enää paluuta. Ei ollut enää valoa tunnelin päässä.
Ja niin hän jäi sinne, huoneeseen, joka oli täynnä varjoja ja muistoja, ikuisesti vangittuna omaan epätoivoonsa.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.