Tummanharmaassa huoneessa, jossa valot hädin tuskin loistivat, istui tohtori Markku Laaksonen, vankilavaatteet yllään. Hänen ympärillään oli kylmä ja steriili tunnelma, joka tuntui imevän elämän pois kaikesta. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä useista rikoksista, jotka olivat ravistelleet koko yhteisöä. Nyt hänet oli siirretty psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi, ja hänen mielenterveytensä oli kysymysmerkki.
Asiantuntijat, joiden tehtävänä oli arvioida hänen tilaansa, olivat saapuneet paikalle. Heidän katseensa olivat vakavia, ja heidän kysymyksensä olivat kuin teräviä veitsiä, jotka viilsivät läpi Markun mielen sokkeloista. ”Miten voit selittää tekosi?” kysyi yksi psykologi, kynä valmiina muistiinpanoja varten. Markku käänsi katseensa ikkunasta ulos, missä sade ropisi ja maailma näytti synkältä. Hän tiesi, että hänen vastauksensa eivät riittäisi. ”Deal with it,” hän mumisi hiljaa itselleen, yrittäen löytää lohtua omista ajatuksistaan.
Arviointiprosessi eteni, ja päivät muuttuivat viikoiksi. Mielenterveyden ammattilaiset arvioivat hänen käytöstään, hänen reaktioitaan ja hänen kykyään ymmärtää tekojaan. Markku tunsi, kuinka hänen sisimpänsä alkoi murtua. Hänelle ei ollut enää väliä, mitä he ajattelivat hänestä. Sairaalan seinät alkoivat tuntua vankilalta, ja kova sänky, jolle hänet oli sijoitettu, oli hänen uusi elämänsä.
Kun viimein tuli aika arvioida, oliko hän syyntakeinen, Markku tunsi kylmän käden puristavan hänen sydäntään. Psykologin sanat kaikuivat hänen päässään: ”Oletko valmis kantamaan vastuuta teoistasi?” Hän tiesi, että vastaus oli ”ei”. Hänen mielensä oli kuin hylätty paikka, jossa toivon kipinä oli sammunut. Hänellä ei ollut enää mahdollisuuksia, vain loputon pimeys, joka ympäröi häntä.
Lopulta, kun arviointi saatiin päätökseen, asiantuntijat päätyivät siihen, että Markku ei ollut kyennyt ymmärtämään tekojensa seurauksia. Hänet julistettiin syyntakeettomaksi. Se tuntui hänestä kuin tuomio elinikäiseen eristyksiin. ”Deal with it,” hän sanoi taas, mutta tällä kertaa se ei ollut lohdutus; se oli vain karu hyväksyntä hänen kohtalolleen. Hänen elämänsä oli jäänyt ikuisesti pimeyteen, ja toivo oli muuttunut vain varjoksi, joka vaelsi hänen mielessään.
Ystävyyden voima pimeimmissä hetkissä… se oli vain kaukainen muistutus siitä, mikä oli joskus ollut. Nyt kaikki oli kadonnut, ja Markku tunsi, kuinka surumielisyys ja epätoivo kietoutuivat hänen ympärilleen kuin raskas peitto.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perää todellisuudessa.