**Epämääräinen tutkimus: lääkärin psykiatrinen selvitys**
Poliisi oli pidättänyt tohtori Antin, ja nyt hän makasi eristyksissä psykiatrisessa sairaalassa. Huoneen kylmät, kirkkaat valot tuntuivat tunkeutuvan hänen mieleensä, paljastaen synkät ajatukset, joita hän oli yrittänyt paeta. Hän tiesi, että tämä arvio oli vain muodollisuus, mutta silti pelko puristi hänen rintaansa kuin teräsvyö.
Psykologit tulivat ja menivät, heidän katseensa olivat kuin teräviä veitsiä, jotka viilsivät hänen sisintään. He kysyivät kysymyksiä, jotka kaivoivat syvälle hänen sieluunsa, ja vaativat häneltä totuutta, jota hän ei ollut valmis paljastamaan. ”Deal with it,” hän ajatteli, kun he kysyivät hänen menneisyydestään, hänen valinnoistaan. Hänen oli pakko käsitellä se, mitä oli tapahtunut, mutta jokainen muisto tuntui vain syventävän kuilua ympärillään.
Päivät muuttuivat öiksi, ja yöt venyivät loputtomiksi. Hän kuuli kuiskauksia käytäviltä, nähtävästi muiden potilaiden pelkoja ja tuskaa. Jokainen ääni muistutti häntä siitä, että hän ei ollut enää se arvostettu lääkäri, jonka kaikki tunsivat. Hänen asiantuntemuksensa oli nyt vain varjo entisestään, ja hänen paikkansa yhteiskunnassa oli jäänyt vain muistoksi.
Kun arvioinnit jatkuivat, Antti tunsi, kuinka hänen mielensä alkoi hajoilla. Hänen ajattelunsa oli kuin palasista koostuva mosaiikki, joka ei enää pitänyt yhtä. Lääkäri, joka oli kerran pelastanut elämiä, oli nyt rikollinen, ja hänen tulevaisuutensa riippui siitä, pystyisikö hän vakuuttamaan muut, että hän oli vielä järjissään. Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei mikään arviointi voisi palauttaa häntä entiselleen.
Ja niin, yhä uudelleen, hän kysyi itseltään: ”Miksi tämä tapahtui?” mutta vastaus oli vain ääni, joka kaikui tyhjyyteen. Hänen elämänsä oli kuin musta aukko, joka imi kaiken valon, eikä hän voinut paeta. Lopulta, kun viimeinen arviointi oli ohi, ja päätöksiä alettiin tehdä, Antti ymmärsi, että hänen kohtalonsa oli sinetöity. Hän oli ansassa, josta ei ollut pakotietä.
Kaikki, mitä hän oli koskaan ollut, oli haihtunut kuin savu tuuleen. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä, ja toivo oli vain kaukainen muisto. Hänen oli pakko elää tämän painajaisen kanssa, joka ei näyttänyt päättyvän. Tämä oli hänen elämänsä uusi todellisuus: pysyvä epätoivo, josta ei ollut paluuta.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole todellisuuspohjaa.