Lääkärin psykologinen arviointi poliisin alaisuudessa
Pimeä, kylmä huone, jossa vain yksi heikko valo valaisi kulmat, oli paikka, jossa toivo ja epätoivo kävivät jatkuvaa taistelua. Suspectti lääkäri, joka oli pidätetty epäilyttävien toimien vuoksi, istui yksin. Hänen ympärillään oli vain vaimea humina, jonka aiheuttivat koneet, jotka mittasivat hänen sydämensä sykettä ja hengityksensä rytmiä. Hän tiesi, että tämä arviointi oli elintärkeä, mutta samalla se tuntui kuin tuomioistuimelta, jossa häntä arvioitiin kuin eläintä.
Psykiatrit ja terapeutit, jotka tulivat huoneeseen, tarkkailivat häntä kuin hän olisi mielenkiintoinen koe-eläin. Heidän kysymyksensä olivat teräviä ja tunkeilevia, kaivautuivat hänen mieleensä ja menneisyyteensä kuin veitsi. ”Miksi teit sen?” kysyi yksi heistä, katsoen häntä silmiin, aivan kuin etsisi tuomiota hänen sielustaan. ”Deal with it,” hän ajatteli, mutta sanat jumiutuivat hänen kurkkuunsa. Hän oli lääkäri, koulutettu auttamaan muita, ei itseään.
Arvioinnin aikana hänellä oli hetkiä, jolloin hän tunsi hajoavansa. Hänen mielensä vaelsi synkkiin muistoihin, ja hän huomasi, että hänen oma psyykkinen tilansa oli yhtä haavoittuva kuin potilaidensa. Hän ei voinut paeta todellisuutta; syyllisyys ja pelko olivat häntä ympäröivä sumu, josta ei ollut ulospääsyä. Jokainen kysymys, jokainen arviointi tuntui vievän hänet lähemmäksi lopullista tuomiota.
Päivät muuttuivat öiksi, ja yön pimeydessä hän kuuli hiljaista kuiskintaa, joka kertoi hänelle, ettei hän ollut enää se, joka hän oli ollut. Hänen identiteettinsä purkautui, ja jäljelle jäi vain haamu entisestä itsestä. ”Deal with it,” hänen sisimpäänsä kuiskasi, mutta se ei ollut lohdutus; se oli vain muistutus siitä, kuinka syvälle hän oli vajonnut.
Lopulta arviointi päättyi, ja psykiatrit kokoontuivat keskustelemaan. Hänen kohtalonsa oli nyt heidän käsissään, ja hän odotti kuin tuomittuna. Heidän päätöksensä vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa, ja se oli kuin tumma pilvi, joka leijui hänen yllään. Hän tunsi, että pelko ja epätoivo olivat ainoat tunteet, jotka nyt olivat hänen kanssaan.
Kun päätös lopulta julkistettiin, se tuntui kuin viimeinen naula hänen arkkuunsa. Hänet todettiin kykenemättömäksi vastaamaan teoistaan, ja hänelle määrättiin pitkä aika psykiatriseen hoitoon. Hänen elämänsä oli murentunut, ja hän oli jäänyt ikuisen epätoivon syövereihin. Kaikki mitä hän oli rakentanut, oli nyt vain hiekkaa, joka valuisi hänen sormistaan.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perustaa todellisuudessa.