Oli kylmä, synkkä päivä, kun epäilty lääkäri vietiin poliisin toimesta psykiatriseen sairaalaan. Hänen silmänsä olivat tyhjät, kuin hän olisi katsonut suoraan pimeyteen, eikä siellä olisi ollut mitään muuta kuin toivottomuus. Tämä lääkäri, joka oli kerran pelastanut ihmishenkiä, oli nyt ketjuttanut itsensä rikosten varjoon, ja hänen mielensä oli kuin sokkeloinen labyrintti, josta ei ollut ulospääsyä.
Psykiatriset ammattilaiset tarkkailivat häntä tarkasti. He tiesivät, että heidän tehtävänsä oli arvioida hänen mielenterveytensä, mutta huoli siitä, voiko hän todella ymmärtää omia tekojaan, leijui ilmassa kuin raskas pilvi. ”Deal with it,” hän ajatteli, kun hänen mielensä yritti kamppailla vastaan. Mutta vastaanottosali, jossa hän istui, oli täynnä henkistä painetta, joka tuntui tukahduttavalta.
Psykologiset testit ja käyttäytymisobservaatiot veivät hänet yhä syvemmälle omaan pimeyteensä. Hänellä oli hetkiä, jolloin hän tunsi, että kaikki oli vain painajaista, josta hän voisi herätä. Mutta jokainen testi, jokainen kysymys, jokainen katse, jonka hän sai, vain muistutti häntä hänen todellisuudestaan – siitä, että hän oli epäilty, ja että hänen elämänsä oli muuttunut peruuttamattomasti.
Kun arviointi vihdoin päättyi, lääkäri jäi yksin huoneeseensa. Hän mietti tulevaisuuttaan, joka oli yhtä hämärä kuin hänen mielensä. Eivätkä psykiatriset ammattilaiset olleet löytäneet vastauksia, jotka olisivat tuoneet rauhaa tai selvyyttä. Hän tunsi, että häntä tarkkailtiin kuin eläintä häkissä, ja jokainen hetki vain syvensi hänen epätoivoaan. ”Deal with it,” hänen mielessään kaikui, mutta se oli vain tyhjää puhetta, joka ei tuonut lohtua.
Kaikki, mitä hän oli koskaan rakastanut tai arvostanut, oli nyt vain muistoja, ja hän tiesi, että tämä tie veisi hänet vain syvemmälle epätoivon kuiluun. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä, ja toivo oli kadonnut ikuisesti. Mielenterveysdiagnoosi oikeudellisessa prosessissa oli vain yksi askel hänen jyrkkään syöksyynsä.
Tämä on fiktiivinen kertomus, jolla ei ole perustaa todellisuudessa.