Mielenterveystarkastus lääkärin kyseenalaisuudesta
Kylmä, harmaa valo tunkeutui psykiatrisen sairaalan ikkunoista, kun epäilty lääkäri istui huoneessaan. Hänen ympärillään oli hiljaisuus, joka tuntui painostavalta, kuin huone olisi itse asiassa vanginnut hänen mielensä. Poliisi oli pidättänyt hänet epäilyttävistä toimista, ja nyt hänet oli sijoitettu tähän laitokseen arvioitavaksi.
Lääkäri, jonka valkoiset takit olivat aikoinaan symboloineet luottamusta ja tietoa, oli nyt vain varjo menneisyydestään. Hänen silmänsä, jotka olivat aikaisemmin loistaneet älykkyyttä, olivat nyt himmeät ja täynnä epätoivoa. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, yrittäen löytää voimaa selviytyä tästä kaikesta. Mutta sanat kaikuivat tyhjyyteen, ja hän tunsi, kuinka toivo hiipui hänen sydämestään.
Arviointi oli alkanut. Psykiatrit tulivat ja menivät, esittivät kysymyksiä, jotka repivät auki vanhoja haavoja. He tarkkailivat hänen käytöstään, kirjasivat muistiin hänen reaktionsa, mutta eivät voineet nähdä sitä, mitä hän todella tunsi. Hänen mielensä oli kuin labyrintti, jossa jokainen kulma johti vain syvempään epätoivoon.
Tunnit muuttuivat päiviksi, ja päivät viikoiksi. Lääkäri tunsi, että hänen elämänsä oli luisumassa käsistä, kuin hiekka, joka valuu sormien välistä. Hän tiesi, että hänen tulevaisuutensa oli epävarma, ja että tämä arviointi saattaisi päättää hänen kohtalonsa. Mutta entä jos hän ei ollutkaan syyllinen? Entä jos hänen mielensä oli vain pettänyt hänet? ”Deal with it,” hän toisti itselleen, mutta se ei auttanut. Hänen sisäinen tuskansa oli liian voimakas.
Sairaalan seinät alkoivat tuntua yhä enemmän vankilalta. Jokainen päivä toi tullessaan uuden testin, uuden arvioinnin, mutta loppujen lopuksi, kaikki se tuntui turhalta. Hänen toivonsa oli kuihtunut, ja hän ymmärsi, että vaikka hän saisi mahdollisuuden palata elämäänsä, se ei olisi enää sama. Hänen nimensä oli leimattu, ja hänen maineensa oli tuhottu. ”Deal with it,” hän kuiskasi, mutta sanat eivät koskaan kantaneet.
Lopulta, kun arviointi oli ohi, ja päätökset oli tehty, lääkäri istui yksin huoneessaan. Hän tunsi itsensä kuin haamu, joka vaelsi elävien maailmassa, ikuisesti eristyksissä. Kaikki, mitä hän oli koskaan rakastanut, oli mennyttä, ja hänen tulevaisuutensa näytti yhtä synkältä kuin se hetki, jolloin hänet pidätettiin. Huoneen hiljaisuus täytti hänen sydämensä, ja hän ymmärsi, että tämä ei ollut vain hetken epätoivo – se oli ikuisuus.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole todellista pohjaa.