**Psykiatrinen arvio epäillyn lääkärin mielenterveydestä**
Kaupungin syrjäisellä sairaala-alueella, jossa varjot näyttivät pidemmiltä ja tummemmilta kuin muualla, epäilty lääkäri, tohtori Lauri, oli lukittuna valkoiseen huoneeseen. Hänen silmänsä, once täynnä elämäniloa, olivat nyt vain tyhjät, mustat syväykset, jotka kertoivat tarinaa kadonneista unelmista. Poliisi oli pidättänyt hänet epäilyttävistä toimista, ja nyt hän oli tämän psykiatrisen arvioinnin kohteena, jonka tarkoituksena oli selvittää hänen mielenterveytensä tila.
Huoneen nurkassa istui kaksi psykiatria, jotka tarkkailivat häntä hiljaa. Heidän huomaamaton puheensa ja kynän rapina paperilla olivat ainoat äänet, jotka rikkoivat hiljaisuuden. Tohtori Lauri yritti keskittyä, mutta hänen mielensä oli kuin myrskyävä meri. Hän tiesi, että hänen oli pakko ”deal with it”, mutta jokainen ajatus tuntui olevan vain uusi este hänen mielenrauhalleen.
Arviointi jatkui päivästä toiseen. Psykologiset testit, lääkärintarkastukset ja tarkkailevat katseet tuntuivat puristavan häntä yhä tiukemmin. Hän muisti hetket, jolloin hänen potilaansa olivat kiittäneet häntä, mutta nyt kaikki, mitä hän oli rakentanut, oli luhistunut kuin hiekka linna. Mikä teki hänestä tämän? Mikä oli se varjo, joka oli hiipinyt hänen mieleensä ja muuttanut hänet hirviöksi?
Asiat menivät yhä synkemmäksi. Hänen lääkityksensä vaikutus, joka oli aluksi ollut toivottu helpotus, alkoi tuntua vain lisääntyviltä kahleilta. Hän tunsi itsensä vangiksi omassa mielessään, vankina omassa olemuksessaan. Ja jokainen päivä, joka kului, tuntui vievän hänet syvemmälle epätoivon suohon.
Kun arviointi vihdoin päättyi, psykiatrit ilmoittivat, että tohtori Laurin mielenterveys oli vakavasti heikentynyt. Hän ei ollut enää se loistava lääkäri, joka oli auttanut niin monia; hän oli vain varjo entisestään, pelkkä kuori. Vaikka hän yritti taistella vastaan, se oli turhaa. Hänelle oli annettu tuomio, ja se oli vain ajan kysymys, ennen kuin hän saisi tietää kohtalonsa oikeussalissa.
Kaiken tämän keskellä, Lauri tajusi, että hän ei voinut paeta itseään. Hän oli ansassa, josta ei ollut ulospääsyä. Kun toivon kipinä sammui, hän ymmärsi, että hänen on vain ”deal with it”. Mutta mitä tehdä, kun ei ole enää mitään, mitä käsitellä?
Pimeys ympäröi häntä, kuin pelottava peitto, josta ei ollut pakotietä. Hän tiesi, että tämä oli sen loppu; ei vain hänen uransa, vaan myös hänen elämänsä. Kyyneleet valuivat hänen kasvoiltaan, mutta kukaan ei ollut enää siellä lohduttamassa. Hän oli jäänyt yksin, ja pysyvä epätoivo täytti hänen sydämensä.
Tämä on kuvitteellinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.