Psykiatrinen arvio kyseenalaisesta lääkäristä sairaalassa
Pimeä huone, jossa surulliset varjot tanssivat seinillä, oli ainoa paikka, jossa lääkäri nyt asui. Hänen nimensä oli Dr. Lauri Hämäläinen, ja hänet oli pidätetty epäiltynä järkyttävistä rikoksista. Poliisi oli päättänyt, että ennen kuin hänet vietäisiin oikeuden eteen, hänen mielenterveytensä oli arvioitava. ”Deal with it,” hän ajatteli, kun hän makasi sängyssä, katsoen kattoa, joka tuntui painavan hänen mieltään.
Psykiatrisessa sairaalassa oli vain kylmyyttä ja hiljaisuutta. Lääkäreiden ja hoitajien silmissä oli epäilyksen varjoja, ja heidän kysymyksensä kaikuivat hänen päässään kuin tuomion ääni. ”Onko hän riittävän terve ymmärtääkseen tekonsa?” he kysyivät toistuvasti, kuin vaatimuksena, että hän tunnustaisi jotain, mitä hän ei ollut valmis myöntämään.
Käyttäytymisen tarkkailu, psykologiset testit ja sanat, joiden merkitystä hän ei voinut ymmärtää, kaikki tämä muodostui vankilaksi, josta ei ollut pakotietä. Hän tunsi itsensä eristyksiin, kuin hän olisi luisumassa syvemmälle epätoivon mustaan aukkoon. ”Deal with it,” hänen sisäinen äänenä kuiskasi, mutta se ei tuonut lohtua, vain entistä suurempaa tuskaa.
Päivät muuttuivat öiksi, ja hän alkoi menettää käsityksensä ajasta. Jokainen arviointi tuntui vain lisäävän hänen ahdistustaan. Lääkärin valkoisissa takeissa, jotka tulivat ja menivät, he eivät koskaan todella katsoneet häntä silmiin; he näkivät vain potilaan, joka oli mahdollisesti vaarallinen. Hän mietti, oliko hän todella se monsteri, joksikin häntä syytettiin, vai vain uhri omasta mielenterveydestään.
Lopulta, kun arviointi päättyi, se ei tuonut mukanaan helpotusta. Psykiatrien päätös oli selvä: hän kärsi mielenterveyden häiriöistä, jotka vaikuttivat hänen kykyynsä ymmärtää tekojaan. Oikeus ei kuitenkaan antanut armoa; yhteiskunta vaati tuomiota. Hänen kohtalonsa oli sinetöity, ja hänelle jääneet mahdollisuudet olivat yhtä tyhjät kuin huone, jossa hän nyt asui.
Yksinäisyys ja epätoivo kietoutuivat hänen ympärilleen kuin raskas peitto, jolle ei ollut loppua. Dr. Lauri Hämäläinen oli menettänyt kaiken, ja hänen elämänsä oli muuttunut lopulliseksi painajaiseksi, josta ei ollut heräämistä.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole pohjaa todellisuudessa.