Psykiatrinen arvio tuomittua lääkäriä varten
Kaupungin hämyisimmissä nurkissa, siellä missä valot himmenevät ja varjot pitenevät, pidätettiin eräs lääkäri, jonka maine oli ennen ollut kiitollinen ja kunnioitettu. Nyt hän istui kylmässä, steriilissä huoneessa psykiatrisessa sairaalassa, ympärillään vain valkoiset seinät ja loppumaton hiljaisuus. Hänen mielensä oli kuin sokkelo, joka täyttyi pimeistä ajatuksista, ja hänet oli tuomittu arvioitavaksi.
Poliisi oli saapunut hänen vastaanotolleen, kun huhut hänen epäilyttävästä käytöksestään alkoivat levitä. Kuka olisi voinut kuvitella, että hän, joka oli kerran pelastanut niin monia elämiä, oli nyt itse epäiltynä? Psykiatriset asiantuntijat tulivat huoneeseen, heidän katseensa liikkuivat epäluuloisesti, ja he alkoivat tutkia hänen mieltään. ”Deal with it,” lääkäri ajatteli itselleen, yrittäen peittää sisäisen kaaoksensa.
Arviointiprosessi oli ankara. Lääkäri joutui alttiiksi lukemattomille testeille, kyselyille ja tarkkaileville katseille. Hänen käyttäytymisensä herätti kysymyksiä. Oliko hän todella järjissään? Voiko hänen mielentilansa vaikuttaa hänen vastuuseensa teoistaan? Vastaukset, joita hän antoi, olivat kuin hiekkaa sormien välistä; ne valuivat pois, ja hänen pelkonsa kasvoi.
Yöt olivat erityisen vaikeita. Huoneen pimeys tuntui nielevän hänet, eikä hän voinut paeta omia ajatuksiaan. Menneisyys, jossa hän oli ollut pelastaja, muuttuisi vain varjoksi, joka vainoisi häntä. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän tajusi, että syvällä sisimmässään hän oli kadottanut itsensä.
Kun arviointi viimein päättyi, tulokset olivat kylmät ja karut. Lääkäri todettiin kykenemättömäksi vastaamaan tekojensa seurauksista. Hänen tulevaisuutensa oli hämärä, ja hänelle ilmoitettiin, että hänen kohtalonsa määräytyisi oikeuden edessä. ”Deal with it,” hän kuiskasi, mutta sanat tuntuivat vain vahvistavan hänen epätoivoaan.
Kaikki, mitä hän oli rakentanut, oli romahtanut. Lääkärin ammatti, hänen arvonsa, ja jopa hänen mielensä olivat kärsineet peruuttamatonta vahinkoa. Hän oli jäänyt yksin, eristyksiin, psykiatrisen sairaalan valkoisiin seiniin. Ymmärrys siitä, että ei ollut paluuta entiseen, täytti hänen mielensä ikuisella epätoivolla.
Ja niin, hän istui siellä, menneisyytensä haamujen kanssa, ikuisesti kadotettuna pimeyteen.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole pohjaa todellisuudessa.