Oli kylmä, harmaa aamu, kun tohtori Lauri Virtanen heräsi sairaalan kammiossaan. Hänen ympärillään leijui epätoivon tunne, joka tuntui yhtä todelta kuin seinien kylmyys. Hän oli joutunut poliisin pidättämäksi, ja nyt hänet oli toimitettu psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi. ”Deal with it,” hän ajatteli synkästi, kun hän katseli ikkunasta avautuvaa surumielistä maisemaa.
Arviointi oli alkanut; mielenterveysammattilaiset tulivat ja menivät, ja jokainen kysymys kaivoi syvemmälle hänen sieluunsa. He kysyivät hänen menneisyydestään, hänen ajatuksistaan ja tunteistaan, ja jokainen vastaus tuntui vain lisävän painetta. Lauri tiesi, että hänen henkensä ja tulevaisuutensa riippuivat siitä, mitä he keksisivät. Mutta hän tunsi, kuinka hänen mielensä oli kuin labyrintti, jossa ei ollut ulospääsyä.
Aika kului, mutta toivo tuntui olevan kaukainen muisto. Psykologiset testit paljastivat häilyviä merkkejä häiriöistä, mutta mitä se todella tarkoitti? Voisiko hän todella olla vastuussa teoistaan, jos hänen mielensä ei ollut enää hänelle tuttu? ”Deal with it,” hän mutisi jälleen, ikään kuin se voisi muuttaa hänen kohtaloaan.
Lopulta, kun arviointi oli päättynyt, asiantuntijat kertoivat tuloksistaan. Lauri seisoi kuin kivipatsas, kuunnellen heidän sanojaan, jotka tuntuivat putoavan kuin raskaat kivet hänen sydämelleen. Heidän diagnosointinsa ei ollut vain merkki mielenterveydellisistä ongelmista; se oli myös tuomio hänen tulevaisuudelleen. Lauri tajusi, että hänen elämänsä oli kuin musta aukko, joka ei antanut mitään takaisin.
Kun hän palasi kammioonsa, hän tunsi, että kaikki oli menetetty. Hänen unelmansa, hänen kunnianhimonsa, kaikki oli hukkumassa ikuisen epätoivon mereen. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta se ei enää tuonut lohtua. Kaikki, mitä hän oli koskaan pitänyt totena, oli nyt vain varjoja hänen mielessään.
Tämä tarina on fiktiivinen eikä perustu todellisiin tapahtumiin.