Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun tohtori Lauri Viitala vietiin poliisin mukana psykiatriseen sairaalaan. Hän oli epäilty murhasta, ja kaikki viittasi siihen, että hänen mielenterveytensä oli rapistunut. Sairaalassa odotti häntä tiukka arviointiprosessi, jossa psykologit ja lääkärikunta tutkivat hänen mieltään kuin salaperäistä metsää, joka oli täynnä ikivanhoja salaisuuksia.
Tohtorin silmät olivat tyhjät, ja hänen käytöksensä herätti huolta. ”Deal with it,” hän mutisi itselleen, kuin yrittäen vakuuttaa itseään siitä, että kaikki olisi lopulta hyvin. Mutta syvällä hänen sisimmässään oli jotain, mikä uhkasi purkautua. Arvioinnin aikana häntä tarkkailtiin tarkasti, ja psykologit merkitsivät muistiin jokaisen hänen liikkeensä, jokaisen sanan, joka pääsi hänen huuliltaan.
Heidän kysymyksensä olivat kuin nuo ikivanhat puut metsässä, juurineen maassa, kietoutuneina toisiinsa. ”Miksi teit sen?” ”Miten voit selittää teot?” Lauri katsoi heitä, mutta vastaukset olivat kuin sumu, joka peitti kaiken näkyvyyden. Hänen mielensä oli sokkelo, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä. ”Deal with it,” hän toisti, mutta se oli vain lause, joka kaiku hänen omassa mielessään, vailla todellista merkitystä.
Psykiatrinen arviointi kesti päiviä, mutta jokainen ollut hetki tuntui ikuisuudelta. Lauri huomasi, kuinka hänen ympärillään oleva maailma alkoi hämärtyä, ja hänelle syntyi tunne, että hänen kohtalonsa oli jo sinetöity. Hän ei ollut enää vain tohtori; hänestä oli tullut vain varjo, joka vaelsi metsän sokkeloissa, ikuisesti eksyneenä.
Kun arviointi vihdoin päättyi, tulokset olivat hänen elämänsä lopullinen tuomio. Hänen mielenterveytensä ei ollut vain heikentynyt, se oli romahtanut. Hänelle kerrottiin, että hän ei kykenisi osallistumaan oikeudenkäynteihin, ja hänen tulevaisuutensa oli yhtä sumua kuin hänen mieltään vaivanneet ajatukset.
Lauri Viitala jäi psykiatriseen sairaalaan, eristyksiin maailmasta, joka oli kerran ollut hänen. Hän ymmärsi, että kaikki mitä hän oli, oli kadonnut kuin hento tuulenhenkäys metsässä. ”Deal with it,” hän kuiskasi jälleen, mutta tällä kertaa se ei ollut rohkaisua; se oli hyväksymistä siitä, että toivo oli kuollut hänen sydämessään.
Kuten salaperäinen metsä, joka kätki alleen ikivanhoja salaisuuksia, myös Lauri oli jäänyt kiinni omaan synkkään kohtaloonsa, vailla pelastusta tai valoa. Hänen elämänsä oli kuin loppumaton yö, jossa ei ollut enää paluuta.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.