Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun epäilty lääkäri, joka oli jäänyt kiinni outoihin ja pelottaviin tekoihin, vietiin poliisin toimesta psykiatriseen sairaalaan. Hänen silmänsä olivat tyhjät, kuin syvälle kuiluun vajonneet, ja hänen mielensä oli sekasortoisessa tilassa. Sairaalassa häntä odotti joukko mielenterveysalan ammattilaisia, jotka valmistautuivat arvioimaan hänen tilansa.
”Deal with it,” hän mutisi itsekseen, kun hoitajat alkoivat kysellä hänen menneisyydestään ja käytöksestään. Hänen elämässään oli ollut hetkiä, jolloin hän oli ollut loistava lääkäri, mutta nyt kaikki oli muuttunut. Hänen aivonsa tuntuivat olevan kuin sokkeloinen labyrintti, jossa ei ollut ulospääsyä. Psykologiset testit ja havainnot kuluivat, ja jokainen kysymys vain syvensi hänen sisäistä epätoivoaan.
Käytävän päästä kuului huutoja ja itkua, ja hän tunsi, että tämä paikka oli kuin vankila, josta ei ollut pakotietä. Hän kirjoitti muistiinpanojaan, mutta sanat valuivat paperille kuin hiekka, eikä niistä jäänyt mitään pysyvää jälkeä. Hänen ajattelunsa oli kaoottista, ja hän tunsi, kuinka epätoivo puristi häntä kuin rautakoura.
Psykiatrinen arviointi eteni, mutta jokainen testin tulos vain vahvisti hänen pelkoaan siitä, että hän oli menettänyt kaiken. ”Deal with it,” hän toisti, mutta sanat eivät tuoneet lohtua. Hänen syyllisyytensä ja syytökset painoivat hänen mieltään yhä syvemmälle kuiluun.
Viimein, kun arviointi oli ohi, lääkäri jäi yksin huoneeseensa. Ikkunasta näkyi tumma taivas, ja tähdet näyttivät olevan yhtä kaukana kuin hänen toiveensa. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut vain hetken kriisi; tämä oli hänen elämänsä loppu. Kaikki mahdollisuudet olivat menneet, ja hän oli jäänyt yksin synkkyyden kanssa, joka ei koskaan hellittäisi otettaan.
Tarina päättyi tähän, mutta epätoivo jäi leijumaan ilmassa kuin raskas sumu, joka peitti kaiken alleen. Tämä on fiktiivinen kertomus, jolla ei ole todellista pohjaa.