Oli pimeä ja kylmä yö, kun poliisi pidätti tohtori Aarnion epäiltynä järkyttävästä rikoksesta. Hänen silmänsä, jotka kerran olivat säihkuneet älyä ja luottamusta, olivat nyt täynnä pelkoa ja epätoivoa. Hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi, ja siellä hänelle kerrottiin, että hänen mielenterveytensä tulisi arvioida tarkasti. Hoitajat ja psykologit tarkkailivat häntä, ja heitä kiinnostivat erityisesti hänen käyttäytymisensä ja ajatuksensa.
Päivien kuluessa Aarnio alkoi kokea outoja hetkiä; hän näki vilauksia menneisyydestään, muistoja, jotka olivat kuin varjoja hänen mieleensä. Hänen mielessään pyöri kadonnut avain, joka oli avannut oven aikamatkalle menneisyyteen. Hän muisti hetkiä, jolloin kaikki oli ollut hyvin, ja tunsi surua siitä, että ne ajat olivat kadonneet ikuisesti. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, yrittäen kohdata oman syyllisyytensä ja ahdistuksensa.
Psykiatrit kysyivät häneltä kysymyksiä, mutta vastaukset olivat hämäriä ja epäselviä. Aarnio tunsi, että hänen mielensä oli kuin sokkeloinen labyrintti, jossa hän ei löytänyt ulospääsyä. Jokainen testi ja arviointi vain syvensi hänen epätoivoaan. Hän tunsi, miten hänen elämänsä alkoi luhistua kasaan, ja tulevaisuus tuntui yhä enemmän toivottomalta.
Viimein, kun arviointi oli valmis, lääkärit tokaisivat, että Aarnio saattaisi kärsiä mielenterveyden häiriöistä, mutta ei voinut paeta sitä, että hänen vastuunsa teoistaan oli väistämätön. Hänen elämänsä oli kietoutunut synkkiin salaisuuksiin, ja vaikka hän yritti löytää rauhan, se tuntui olevan kaukainen haave.
Kadonnut avain ja aikamatka menneisyyteen jäivät vain muistoiksi, ja Aarnio ymmärsi, että hänen kohtalonsa oli sinetöity. Ikuinen epätoivo ja pimeys ympäröivät häntä, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Tämä on fiktio, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.