**Lääkärin psykologinen arvio ja sen seuraukset**
Pimeässä huoneessa, jossa vain himmeä valo pääsi tunkeutumaan verhojen välistä, istui epäilty lääkäri. Hänen katseensa oli tyhjyyttä täynnä, kuin syvälle kuiluun vajonnut sielu. Poliisi oli pidättänyt hänet epäilyttävistä teoista, ja nyt hän oli suljettu psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi. Koko hänen olemuksensa huokui häilyvää epätoivoa, ja seinät näyttivät lähestyvän häntä yhä enemmän kuin painostava painajainen.
Arviointi alkoi, kun kaksi psykiatriä astui huoneeseen. Heidän silmänsä tutkivat jokaista liikettä, joka lääkäri teki. ”Koetko ahdistusta?” kysyi ensimmäinen lääkäri, mutta vastaus jäi ilmaan. Tuntui siltä, että sanat olivat kadonneet, ja pelkkä hiljaisuus täytti huoneen. Lääkäri tiesi, että jokainen hänen reaktionsa, joka ikinen henkinen kiemura, voitiin käyttää todisteena hänen mielenterveydestään.
”Deal with it,” hän ajatteli. Hän oli itse oppinut hoitamaan muita, mutta nyt hän oli se, jota arvioitiin. Hänen mielensä oli kuin labyrintti, täynnä synkkiä ajatuksia ja muistoja, jotka palasivat kuin varjot, joita ei voinut paeta. Psykologiset testit ja käyttäytymisen havainnointi veivät hänet syvemmälle omaan epätoivoonsa. Hän tunsi itsensä yhä enemmän vangiksi, kuin tuomittuna olevalta, joka ei voinut paeta omaa kohtaloaan.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja arvioinnin tuloksia odotettiin yhä. Lääkäri tiesi, että lopputulos saattaisi vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa ratkaisevalla tavalla. Hänen mielensä oli kuin vankila, jossa toivo oli kuollut. Hän ei ollut enää se luottamusta herättävä ammattilainen, vaan vain varjo entisestä itsestään, joka kyseenalaisti kaiken, mitä oli koskaan uskonut.
Kun lopulta tuli aika kuulla arvioinnin tulokset, lääkäri istui jälleen huoneessa, sydän pamppaillen. Psykiatrit kertoivat hänelle, että he eivät olleet löytäneet merkittäviä mielenterveysongelmia, mutta se ei tuonut rauhoitusta. Hän oli silti syytetty, ja epäilyksen varjo roikkui hänen yllään kuin kuoleman varjo.
Kaikki, mitä hän oli rakentanut, oli romahtanut. Hän oli loukussa, ja tunne epäoikeudenmukaisuudesta poltti häntä. ”Deal with it,” hän toisti mielessään, mutta se ei helpottanut tuskaa. Hän tiesi, että hänen elämänsä ei koskaan palaisi entiselleen. Aina olisi olemassa epäilyksiä, aina olisi olemassa murheita. Hänen tulevaisuutensa oli täynnä pysyvää epätoivoa, ja hän oli jäänyt yksin kuiluun, josta ei ollut paluuta.
Tämä tarina on fiktiivinen eikä sillä ole mitään perustaa todellisuudessa.