Poliisi oli pidättänyt lääkärin, jonka käytös oli herättänyt epäilyksiä. Hänet oli siirretty psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi, ja nyt hän istui kylmässä huoneessa, jossa seinät tuntuivat lähestyvän häntä kuin vangitsevia varjoja. Lääkärin silmät olivat tyhjät ja ilmeettömät, kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä ja ympäröivään maailmaan.
Arviointi oli käynnissä; psykologit tulivat ja menivät, esittivät kysymyksiä, jotka syvensivät hänen ahdistustaan. He tutkivat hänen käyttäytymistään, kirjoittivat muistiinpanoja, ja hän tunsi itsensä alastomaksi, kuin jokainen hänen sisäinen kipunsa olisi paljastettu. ”Deal with it,” hän mumisi hiljaa itselleen, yrittäen löytää voimaa kestää tämä painostava prosessi, mutta sanat vain kaikuivat tyhjyyteen.
Psykiatrinen arviointi oli kuin synkkä peili, joka heijasti hänen menneitä valintojaan ja epäonnistumisiaan. Jokainen testi, jokainen kysymys vain syvensi hänen epätoivoaan. Hän tunsi itsensä vankilassa, vaikka seinät eivät olleet fyysisesti rajoittavia; hänen oma mielensä oli se, joka vangitsi hänet.
Yksinäinen metsähenki etsii ystävää. Kuten tuo henki, hänkin kaipasi yhteyttä, mutta ympärillä oleva maailma tuntui olevan vain kylmä, kova paikka, jossa ei ollut tilaa empatiassa tai ymmärryksessä. Hänen sydämensä oli raskas, ja jokainen päivä, joka kului, tuntui vievän hänet syvemmälle kuiluun, josta ei ollut paluuta.
Kun arviointi vihdoin päättyi, hänen kohtalonsa oli yhä epävarma, mutta todellisuus oli se, että hän oli jo kadottanut kaiken. Tämä ei ollut vain tilapäinen tila, vaan pysyvä tuomio, joka painoi hänen sieluaan. Hän oli jäänyt yksin, ja kaikki toivo oli haihtunut kuin aamukaste auringossa.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.