Epäillyn lääkärin psykiatrinen tutkimus
Pimeä syksyinen ilta laskeutui Helsingin yllä, kun epäilty lääkäri vietiin psykiatriseen sairaalaan. Hänen kasvonsa, once kunnioitetut ja arvostetut, olivat nyt riutuneet ja ilmeettömät. Poliisi oli pidättänyt hänet useiden outojen ja järkyttävien tapahtumien jälkeen, jotka olivat ravistelleet koko lääketieteellistä yhteisöä. Jotain oli mennyt pahasti pieleen, ja hän oli jäänyt kiinni.
Sairaalassa hänet ohjattiin valkoiseen huoneeseen, jossa kylmät seinät ja karut valot antoivat tilalle kammottavan tunnelman. Psykiatriset asiantuntijat alkoivat arvioida häntä, mutta epäillyn mielen sisällä vallitseva kaaos oli vaikeasti ymmärrettävää. Kysymyksiä esitettiin, testejä suoritettiin, ja hänelle sanottiin, että tämä kaikki oli vain osa prosessia. ”Deal with it,” hän ajatteli, kun hänen sisäinen äänensä kuiskasi epätoivosta.
Hänen käytöksensä oli erikoista; välillä hän naurahti hiljaa, kuin olisi kuullut jotain, mitä muut eivät voineet. Toisinaan hänen silmänsä tummenivat ja hän vaipui syviin ajatuksiin, joista ei koskaan tuntunut olevan paluuta. Asiantuntijat kirjoittivat muistiinpanoja, mutta hänen sielunsa oli loukussa, ja pelko tulevasta piiloutui hänen jokaisessa hengenvetossaan.
Kun arviointi eteni, hänen toivonsa oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisesta vapautumisesta alkoivat haihtua. Hänelle selvisi, että hänen mielensä oli kuin labyrintti, josta ei löytynyt ulospääsyä. Aikaisemmin kunnioitettu ammattilainen, nyt hän oli vain varjo entisestään, ja ympärillä olevat lääkärit alkoivat epäillä, oliko hän koskaan ollut kykenevä hoitamaan potilaitaan.
Psykiatrinen arviointi kesti viikkoja, ja jokaisen päivän myötä epäilykset kasvoivat. Onko tämä henkilö, joka kerran pelasti elämiä, täysin hullu? Voiko hän todella olla vastuussa teoistaan, vai onko hän vain uhri omasta mielensä sairaudesta? Vastaus pysyi piilossa, ja hänen kohtalonsa jäi vankilaan, josta ei ollut pelastusta.
Kun viimeinen arviointipäivä koitti, hän istui yksin huoneessaan, miettiessään elämänsä valintoja ja niitä synkkiä hetkiä, jotka olivat johtaneet tähän. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, mutta hän tiesi, että ei ollut enää paluuta. Kaikki oli mennyttä, ja hänen mielensä oli mennyt rikki. ”Deal with it,” hän sanoi itselleen, mutta sanat tuntuivat tyhjiltä.
Tilanne oli toivoton, ja hän tunsi itsensä ikuisesti kadonneeksi. Psykiatrinen sairaala oli vain yksi vaihe hänen loppumatkallaan, ja hän tiesi, että tulevaisuus olisi vain jatkuvaa pimeyttä. Hänen sielunsa oli vankina, ja häntä ei koskaan pelastettaisi.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.