Kaupungin laidalla, hämärän peitossa, seisoi vanha psykiatrinen sairaala, jonka ikkunat olivat kuin mustat silmät, jotka tuijottivat maailmaa. Sisällä, kylmissään ja ahdistuneina, istui epäilty lääkäri, joka oli pidätetty poliisin toimesta. Hän oli joutunut tämän synkän paikan vangiksi, jossa seinät kätkivät salaisuuksia ja huokaisivat surua.
Häntä arvioitiin nyt psykiatrisessa sairaalassa. Asiantuntijat tutkivat hänen mieltään, yrittäen löytää syitä hänen käyttäytymiselleen, joka oli herättänyt epäilyksiä. ”Tämä on vain osa prosessia”, he sanoivat, ”mutta sinun on kohdattava todellisuus. Deal with it.”
Hänen ajatuksensa vaelsivat syvälle, synkkään metsään, jossa puut kuiskivat menneitä syntejä. Temppelit, jotka olivat piiloutuneet varjoihin, kätkivät salaisuuksia, joiden kanssa hän oli elänyt. Hän tunsi itsensä vieraaksi omassa mielessään, kuin hän olisi kulkenut labyrintissä, josta ei ollut ulospääsyä.
Arvioinnin aikana hänelle tehtiin testejä ja psykologisia arvioita, mutta jokainen kysymys tuntui vain syventävän häntä pimeyteen. Hänen käytöksensä oli outoa, ja asiantuntijat muotoilivat huomautuksia, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä yhä enemmän vieraaksi. Jokainen päivä sairaalassa tuntui vievän häntä syvemmälle epätoivon kuiluun.
Lopulta, kun kaikki testit oli suoritettu ja havainnot tehty, hänelle kerrottiin, että hänen mielenterveydellään oli vakavia kysymyksiä. Mutta mitä se auttoi? Hän tunsi, että hänen tulevaisuutensa oli yhtä synkkää kuin sairaalan käytävät, eikä mikään diagnoosi voinut muuttaa sitä.
Epätoivo valtasi hänen mielensä, ja hän ymmärsi, että vaikka hän saisi mahdollisuuden puolustaa itseään, se ei muuttaisi hänen tilannettaan. Hän oli vangittu ei vain lain, vaan myös omien ajatustensa kahleisiin.
Kun hän katsoi sairaalan ikkunoista ulos, hän näki vain pimeyden, joka oli hänen elämänsä. Henkinen matka synkkään metsiin ja salaisiin temppeleihin tuntui olevan loputon, ja hän tiesi, ettei hän koskaan pääsisi vapaaksi.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.