Psykiatrinen arvio rikoksen tutkinnan tukena
Pimeä huone, jossa varjot tanssivat seinillä, oli täynnä painostavaa hiljaisuutta. Lääkäri, jota pidettiin epäiltynä, istui tarkkailuhuoneessa, silmät tyhjät ja ilme kylmä. Hän oli ollut pidätettynä useita päiviä, ja nyt hänet oli siirretty psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi. Tämä ei ollut vain muodollisuus; se oli elämän ja kuoleman kysymys.
Hänen ympärillään käveli asiantunteva henkilökunta, joka tarkkaili jokaista liikettä, jokaista ilmeen muutosta. Heidän työssään ei ollut tilaa virheille. Jos lääkäri todettiin mielenterveydeltään heikoksi, hänen vastuunsa rikoksesta saattaisi hämärtyä. Ja juuri siinä, sen painon alla, hän tunsi itsensä yhä enemmän eristyksiin. ”Deal with it,” hän ajatteli, mutta sanat eivät tuoneet helpotusta. Ne olivat vain kylmiä, tyhjiä lauseita, jotka kaikuivat hänen mielessään.
Psykologiset testit alkoivat. Kysymykset olivat niin yksinkertaisia, mutta hänen vastauksensa tuntuivat olevan kaukana totuudesta. Hän muisti hetkiä, jolloin hänen kädet olivat veriset – ei vain kirjaimellisesti, vaan myös symbolisesti. Hän oli ollut lääkäri, hänen tehtävänsä oli parantaa, mutta nyt hän oli syytetty. Hänen mielensä harhaili synkkien muistojensa ja pelkojen keskellä. Olisiko hänellä oikeus ymmärtää omaa tilannettaan? Tai oliko se vain osa hänen hulluuttaan?
Hän katseli ikkunasta ulos synkkään taivaaseen, jossa sade valui alas kuin kyynelvirta. Kaikki tuntui olevan menetetty, ja vaikka hän yritti vakuuttaa itselleen, että ”Deal with it” oli ratkaisu, syvällä sisimmässään hän tiesi, että se oli vain pelkkää itsensä pettämistä. Jokainen minuutti, jonka hän vietti siellä, vei hänet lähemmäksi lopullista tuomiota, olipa se sitten mielenterveyden vuoksi tai rikollisen vastuullisuuden.
Psykiatrinen arvio kesti loputtoman pitkään. Jokaisella kerralla, kun hän kuuli askeleita käytävältä, hänen sydämensä löi kiihkeästi. Hän tiesi, että pian hän saisi tietää kohtalonsa. Mutta mitä enemmän hän odotti, sitä enemmän hän tunsi, että kaikki oli jo menetetty. Hän oli kuin mustassa kuopassa, josta ei ollut paluuta.
Kun arvio viimein päättyi, tulos oli karu: hän ei ollut mielenterveydeltään riittävä osalistumaan oikeudenkäyntiin. Hänen elämänsä oli sidottu pelkkiin muistoihin, ja toivo oli vain kaukainen haave. Hän katsoi peiliin ja näki vain varjon itsestään – tyhjyyden, joka ei koskaan täyttyisi.
Elämä oli muuttunut painajaiseksi, josta ei ollut heräämistä. Ja vaikka hän yritti toistaa itselleen, että ”Deal with it”, se ei ollut ratkaisu. Se oli vain surullinen toteamus siitä, kuinka syvälle hän oli vajonnut.
Ikuinen epätoivo valtasi hänen mielen. Tilanne oli lopullinen, eikä siitä ollut paluuta.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole mitään perustaa todellisuudessa.