Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun poliisi pidätti tohtori Vainion. Häntä epäiltiin vakavista rikoksista, jotka olivat ravistelleet koko yhteisöä. Nyt hän makasi kylmässä ja steriilissä huoneessa psykiatrisessa sairaalassa, jossa hänen mieltään arvioitiin. Asiantuntijat tulivat sisään, yksi toisensa jälkeen, tarkkaillen hänen käyttäytymistään ja kysellen kysymyksiä, jotka tuntuivat vain syventävän hänen ahdistustaan.
Tohtori Vainio oli ennen ollut arvostettu lääkäri, mutta nyt hänen maineensa oli tuhoutunut. Hän muisti hetket, jolloin hänen potilaansa olivat tulleet hänen luokseen toivoen apua, mutta nyt hän oli se, jota arvioitiin. ”Deal with it,” hän ajatteli, yrittäen peittää sisäisen kaaoksensa. Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että mikään ei voisi korjata sitä, mitä oli tapahtunut.
Psykiatriset testit ja kyselyt jatkuivat, ja jokainen päivä vei häntä syvemmälle epätoivon suohon. Hän kuuli ympärillään muiden huutavan ja itkevän, mutta hänen oma äänensä oli vaiennut. Lääkäreiden ja terapeutien katseet olivat täynnä sääliä, ja Vainio tunsi, kuinka heidän myötätuntonsa vain syvensi hänen häpeäänsä.
Kylmä sairaala oli hänen uusi maailmansa, paikka, jossa unelmat olivat muuttuneet painajaisiksi. Hänen mielensä oli kuin labyrintti, josta ei ollut ulospääsyä. ”Taikasaari, jossa unelmat heräävät eloon,” hän ajatteli, mutta tiesi, että se oli vain kaukainen muisto, joka häipyi kuin savu.
Kun arviointi vihdoin päättyi, tuloksena oli vain lisää kysymyksiä. Vainion mieli oli rikkoutunut, ja hänelle kerrottiin, että hän ei ollut enää kykenevä osallistumaan oikeudellisiin prosesseihin. Kaikki oli mennyttä, ja hänen tulevaisuutensa oli yhtä hämärä kuin sairaalan kylmät seinät.
Kävely käytävällä, joka johti hänen huoneensa ovelle, tuntui loputtomalta. Jokainen askel oli painava, ja jokainen hengenveto tuntui olevan liian raskas. Hän oli menettänyt kaiken, ja hänen sisimmässään kasvoi pysyvä epätoivo, joka ei koskaan hellittäisi otettaan.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.