**Vangitun lääkärin mielenterveyden tutkimus**
Sateinen päivä oli laskeutunut pieneen mielenterveyssairaalaan, jonka harmaat seinät tuntuivat imävän valon itseensä. Huone, jossa tohtori Rautio vietti aikansa, oli karu ja kylmä. Hänen silmänsä, once täynnä elämäniloa ja toivoa, olivat nyt sammuneet, kuin kynttilät tuulisessa huoneessa. Hän oli pidätetty epäilynä, ja nyt hänet oli sijoitettu tähän paikkaan arvioitavaksi.
Poliisi oli saanut vihiä epäilyttävistä tapahtumista, jotka liittyivät tohtorin potilaisiin. Hänen uskottavuutensa oli murentunut, ja hänestä oli tullut yhteiskunnan vihollinen. Mielenterveyden ammattilaiset tarkastelivat häntä nyt kuin laboratoriokappaletta, yrittäen selvittää, oliko hänen käsityksensä todellisuudesta vääristynyt, vai oliko hän vain kylmäverinen rikollinen. ”Deal with it,” hän ajatteli itsekseen, kun psykologit kyselivät hänen menneisyydestään ja tavoistaan.
Tutkimukset olivat perusteellisia. Psykologiset testit, joissa mitattiin hänen kognitiivista kykyään ja tunteellista tilaa, tuntuivat ikuisilta. Kaikki tämä oli vain pelkkää näytelmää. Tohtori Rautio tiesi, että hänen tulevaisuutensa riippui siitä, kuinka hyvin hän osaisi esittää rooliaan. Silti, syvällä sisimmässään, hän tunsi, kuinka toivo alkoi hiipua. Edes hänen oma mielenterveytensä ei ollut enää turvassa, ja se pelotti häntä enemmän kuin mikään muu.
Hän vietti päiviään vailla tarkoitusta, tarkkaillen muita potilaita, joiden käytös oli yhtä kaoottista kuin hänen oma mielentilansa. Heidän huutonsa ja itkuensa kaikuivat käytävillä, ja Rautio tunsi itsensä yhä eristyneemmäksi. Hän oli menettänyt kaiken, ja jokainen minuutti, joka kului, syvensi hänen epätoivoaan.
Yön pimeydessä, kun muut potilaat nukkuivat, Rautio makasi sängyssään, miettien, mitä oli tapahtunut. Hänen elämänsä oli kääntynyt ylösalaisin, eikä paluuta ollut. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta sanat tuntuivat tyhjiltä. Hän ei voinut paeta omaa todellisuuttaan. Hänen mielensä oli vankila, josta ei ollut ulospääsyä, ja jokainen päivä tuntui vievän häntä lähemmäs lopullista tuhoa.
Vähitellen tohtori Rautio ymmärsi, että häntä ei arvioitu vain hänen mielenterveytensä vuoksi, vaan hänen koko olemassaolonsa oli nyt kysymysmerkki. Hänen kohtalonsa riippui muiden käsistä, ja se oli pelottavinta kaikesta. Hän oli menettänyt kaiken, ja nyt hän vain odotti, että joku muu päättäisi hänen elämänsä suunnan.
Kuin loputon syöksykierre, toivo väheni ja toivottomuus kasvoi. Rautio katsoi peilistä heijastuvaa kuvaansa ja ymmärsi, ettei häntä ollut enää olemassa. Hänen tarinansa päättyi tähän, pimeyteen, jossa ei ollut enää paluuta.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perustaa todellisuudessa.