**Ystävyyden voima salaisessa metsässä**
Kaupungin laidalla, piilossa kaikilta, seisoi vanha psykiatrinen sairaala. Sen harmaat muurit kätkivät sisälleen salaisuuksia, ja tänään, sen kylmissä käytävissä, oli tohtori, jota epäiltiin rikoksista, joita ei voinut kuvitellakaan. Hänet oli pidätetty ja nyt hän kävi läpi arviointia, jonka tarkoituksena oli selvittää, oliko hänen mielenterveydessään jotain vialla, mikä voisi vaikuttaa hänen oikeudelliseen vastuuseensa tai kykyynsä osallistua oikeudenkäynteihin.
Tohtori istui yksinäisessä huoneessaan, seinät tuntuivat kuristavan häntä. Psykiatrit tulivat ja menivät, he kysyivät kysymyksiä, jotka kaivautuivat syvälle hänen mieleensä. ”Tunneko itsesi turvalliseksi?” he kysyivät. ”Oletko koskaan ajatellut, että voisit satuttaa itseäsi tai muita?” Tohtorin sisällä myllersi, mutta hän vain hymyili ja vastasi: ”Deal with it.”
Kuitenkin, jokainen vastaus, jokainen hymy, joka hän yritti väkisin piirtää kasvoilleen, peitti alleen syvän ja pimeän epätoivon. Hän muisti ystävänsä, jotka olivat olleet hänen rinnallaan ennen kuin kaikki romahti. Heidän naurunsa kaikuivat hänen mielessään kuin kummitukset, muistuttaen häntä ajasta, jolloin elämä oli ollut vielä toivoa täynnä. Mutta nyt, salaisessa metsässä, jossa ystävyyden voima oli kerran ollut vahva, ei ollut muuta kuin hiljaisuutta.
Psykiatrinen arviointi eteni, mutta tohtorin mieli oli kuin sokkeloinen labyrintti, josta ei ollut ulospääsyä. Hän tajusi, ettei paluuta entiseen ollut. Hänen ystävänsä olivat kadonneet, ja hänen ympärillään oleva maailma oli muuttunut kylmäksi ja vieraaksi. Hänen sydämessään kasvoi tunne, että jokainen päivä, joka kului, vei hänet yhä syvemmälle ikuisen epätoivon suohon.
Lopulta, mustassa huoneessa, tohtori katsoi peiliin. Hän ei tuntenut itseään. Hän oli vain varjo entisestä, joka oli kerran ollut täynnä unelmia ja toiveita. Nyt hän oli vain pelkkä päätös, joka odotti tuomiotaan, kadonnut ystävyys ja ikuisesti pimeä metsä.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.