Kaupungin laidalla, syrjäisessä mielisairaalassa, kylmässä ja hämärässä huoneessa, istui epäilty lääkäri. Hänen silmänsä olivat tyhjät kuin hylätty rakennus, ja hänen mielensä oli labyrintti, josta ei löytynyt ulospääsyä. Poliisi oli pidättänyt hänet epäiltynä useista rikoksista, mutta nyt hänet oli siirretty psykiatriseen arvioon. Terapeutit ja psykologit tutkivat häntä kuin tieteellisiä kokeita, yrittäen ymmärtää, mitä hänen mielessään todella tapahtui.
”Deal with it,” kuiskasi hänen sisimmässään jokin ääni, ikään kuin se olisi ollut hänen omat ajatuksensa, mutta ne tuntuivat olevan kaukana hänen ulottuviltaan. Hän yritti keskittyä, mutta hänen muistonsa olivat kuin särkyneet palapelin palat, jotka eivät koskaan loksahtaneet paikoilleen. Jokainen kysymys, jonka terapeutti esitti, tuntui vain syventävän hänen ahdistustaan. Mikä oli totta? Mikä oli valhetta? Ja miksi hän tunsi itsensä niin vieraaksi omassa kehossaan?
Mielisairaalan käytävillä kaikui pelon ja epätoivon kaiku. Siellä oli muita, jotka olivat menettäneet kaiken toivon, aivan kuten hän. Hän tunsi itsensä enemmän vangiksi kuin koskaan aikaisemmin, ja vaikka ympärillä oli ihmisiä, hän oli yksin. Hänen elämänsä oli muuttunut tummaksi varjoksi, ja hän tiesi, ettei paluuta ollut. Hänen sydämensä oli täynnä pysyvää epätoivoa, kuin kadonnut avain, jota ei koskaan löydettäisi.
Kun hän katsoi ikkunasta ulos, metsä näytti kutsuvalta ja mystiseltä. Siellä, jossain syvällä puiden siimeksessä, oli salaisuuksia, joita ei voitu koskaan paljastaa. Mutta hän tiesi, ettei hän voisi koskaan paeta. Hänen kohtalonsa oli lukittu, ja hän oli ikuisesti vangittu omaan mieleensä, jossa toivo oli vain kaukainen muisto.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perustaa todellisuudessa.