Lääkärin psykologinen arviointi rikostutkinnan yhteydessä oli alkanut, ja epäilty istui kylmässä, kliinisessä huoneessa, joka oli eristyksissä muusta maailmasta. Hänet oli pidätetty epäiltynä vakavista rikoksista, ja nyt hänen mielenterveytensä oli tarkastelun kohteena. Terapeutit ja psykiatrit tutustuivat hänen historiaansa ja nykyiseen käyttäytymiseensä, yrittäen selvittää, oliko hänellä mielenterveysongelmia, jotka voisivat vaikuttaa hänen vastuuseensa teoistaan.
Huoneen hiljaisuudessa epäilty tunsi, kuinka hänen ajatuksensa vaelsivat synkissä muistoissa, jotka kietoivat hänet yhä syvempään epätoivoon. Hän muisti hetket, jolloin hän oli auttanut potilaita, mutta nyt kaikki tuo hyvä oli pyyhitty pois ja tilalle oli jäänyt vain häpeä ja pelko. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta sanat kaikuivat tyhjyyteen, eivätkä ne tuoneet lohtua.
Psykologiset testit, haastattelut ja tarkkaavaiset silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Kysymyksiä satelee, mutta jokainen vastaus tuntui vain syventävän hänen ahdistustaan. Hän tiesi, että riippumatta siitä, mitä he löytäisivät, hänen elämänsä oli jo muuttunut peruuttamattomasti. Hän ei voinut paeta menneitä virheitään eikä sitä synkkää varjoa, joka seurasi häntä.
Aika kului, mutta toivo oli kadonnut. Huoneen seinät alkoivat tuntua yhä ahtaammilta, ja epäilty ymmärsi, että tämä oli hänen uusi todellisuutensa. Hän katsoi peiliin, mutta ei nähnyt enää itseään — vain varjon, joka muistutti häntä siitä, että kaikki oli menetetty.
Lopulta, kun arviointi oli ohi, hänen kohtalonsa oli sinetöity. Hän oli jäänyt loukkuun omaan mielensopukkaansa, ja vaikka häntä saatettiin vielä kuunnella, hänen äänensä ei enää kantautunut. Tämä oli se, mihin hän oli päätynyt; ikuinen epätoivo, jolle ei ollut lopullista pakotietä.
Tämä on fiktiivinen kertomus, jolla ei ole todellisuuspohjaa.