Mielenterveysarvio vangitsemisetilanteessa
Pimeä huone, jossa seinät näyttivät sulkeutuvan ympärille, tuntui ahdistavalta. Vanki, joka oli aiemmin ollut kunnioitettu lääkäri, istui yksin tuolilla. Hänen silmänsä, ennen niin kirkkaat ja elinvoimaiset, olivat nyt synkät ja tyhjät. Poliisi oli pidättänyt hänet, ja nyt hänet oli siirretty psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi.
Mielenterveysammattilaiset tulivat ja menivät, heidän kasvonsa ilmaisivat huolta. Heidän tehtävänään oli selvittää, oliko hänellä mielenterveyden häiriöitä, jotka voisivat vaikuttaa hänen vastuullisuuteensa. ”Deal with it,” hän ajatteli. ”Kaikki tämä on vain osa peliä.” Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että ei ollut olemassa pelaamista, vain loputon kärsimys.
Hänelle tehtiin lukuisia testejä, mutta eikä yksi ainoa niistä tuntunut paljastavan totuutta. Hänen aikaisemmat saavutuksensa, kauniit muistot potilaista, jotka olivat kiittäneet häntä, olivat muuttuneet painajaisiksi. Hänen mielensä oli kuin labyrintti, josta ei ollut ulospääsyä. Käytäviltä kuului huutoja ja murheellisia valituksia, ja ne tuntuivat tunkeutuvan hänen olemukseensa.
Hänelle ei ollut enää väliä, mitä muut ajattelivat. ”Deal with it,” hän kuiskasi itselleen, mutta jokainen sana tuntui vain syventävän hänen epätoivoaan. Hän oli kadottamassa itsensä, ja silti hän ei voinut paeta tätä tilannetta. Psykiatrinen arviointi ei ollut pelkkä testi, se oli tuomio.
Päivät muuttuivat öiksi, ja yöt venyivät loputtomiksi. Hänen mielensä taisteli vastaan, mutta se oli taistelu, jota hän ei voinut voittaa. Lopulta, kun arviointi oli ohi, ja tulokset olivat käsissä, hän tiesi, että se ei ollut vain hänen tulevaisuutensa, joka oli vaakalaudalla, vaan myös hänen inhimillisyytensä.
Hän katsoi peiliin, mutta ei nähnyt siellä itseään. Hän näki vain varjon, joka oli kadottanut kaiken toivon. Se oli ikuinen epätoivo, josta ei ollut paluuta.
Tämä on fiktiivinen tarina, jolla ei ole perusteita todellisuudessa.